Arkisto: maaliskuu, 2007
Julkisen mielipiteen suvereenisuus
Christian Marazzi: Pääoma ja kieli, luku Julkisen mielipiteen suvereenisuus
Jälleen Marazzi painottaa, että joukkotiedotusvälineiden vaikutus ja rooli finanssimarkkinoiden kehityksessä ei ole niiden toimintaa vääristelevä tekijä. Finanssimarkkinoita ja niiden toimintalogiikkaa ei tule ymmärtää irrationaalisena tai epätodellisena, vaan niillä on oma logiikkansa. Finanssimarkkinoiden toiminnan perustana on jäljittelyyn perustuva laumakäyttäytyminen, jota Marazzi kutsuu mimeettiseksi rationaalisuudeksi.
Tämän logiikan kautta muodostuu finanssimarkkinoiden ja ne muodostavan julkisen mielipiteen suvereenisuus: finanssimarkkinoista tulee hallitseva mahti yhteiskunnassa, jonka sisällä sekä valtio että ns. reaalituotanto joutuvat toimimaan. Kuten edellisessä luvussa kuvattiin, muodostuu uudenlainen vallan logiikka, jossa ”julkisen mielipiteen valta määrää yksilöiden kohtaloita. Omien osakkeenomistajan etujensa nimissä palkansaajan (julkisen tai yksityisen sektorin) on irtisanottava itsensä, jos Wall Street sitä vaatii.”
Tämän vallan logiikan ymmärtämiseksi on nimenomaan kyettävä analysoimaan finanssimarkkinoiden toimintaa sen oman rationaalisuuden kautta ja hylättävä ajatus finanssi- ja reaalitalouden perustavasta erosta tai finanssimarkkinoiden perustumisesta ”pelkkään illuusioon” tms. Tarvitaan siis täysin uudenlainen käsitys rahoituskäyttäytymisestä: spekulaatioon perustuvan pörssin toiminta osoittaa selvästi, että uusklassisen taloustieteen oletus rationaalisia valintoja tekevästä, kaiken olennaisen tiedon omaavasta yksilöstä, ei kykene selittämään nykyaikaista taloutta.
Ratkaisevaa ”markkinapsykologian” ymmärtämisen kannalta on, että kenelläkään sijoittajista ei ole tarpeeksi informaatiota, jotta he kykenisivät ennustamaan rahoitusmarkkinoiden kehitystä. Edes suurilla institutionaalisilla sijoittajilla kuten eläkerahastoilla tai investointipankeilla ei ole kovin suurta mahdollisuutta vaikuttaa niin monimutkaisen järjestelmän toimintaan. Sen sijaan rahoitusmarkkinoilla toiminta perustuu jäljittelevään käyttäytymiseen, joka on tulosta kaikkien toimijoiden rakenteellisesta tietovajeesta. ”Osakkeiden lopullinen arvo on tulos ”itseään toteuttavista ennusteista” , ja sillä on vähän tai ei juuri mitään tekemistä osakkeen edustaman todellisen toiminnan taloudellisen arvon kanssa. Sen kommunikoiminen mitä muut pitävät hyvänä sijoitusosakkeena on tärkeämpi kuin se mitä kommunikoidaan”
Tämä käyttäytymistapa, johon spekulaatio muiden toimien ennakointina perustuu, ei siis ole mielivaltaista vääristelyä, vaan se logiikka, jolle koko finanssimarkkinoiden toiminta perustuu. Keskeinen käsite markkinoiden toiminnan ymmärtämisessä on likviditeetti eli osakkeiden rahaksimuutettavuus. Jotta finanssimarkkinoille on mielekästä sijoittaa, täytyy osakkeille olla kullakin hetkellä määritettävissä selkeä hinta, jolla ne ollaan valmiit ostamaan takaisin. Kuitenkin osakkeiden arvo perustuu rahoitusmarkkinoiden toimijoiden arvioihin osakkeen edustaman toiminnan tulevasta tuotosta. Jotta hinta voitaisiin määrittää eli likviditeetti taata, täytyy eri subjektiiviset arviot muuntaa ”objektiiviseksi” jaetuksi arvoksi. Se yhteiskunnallinen rakenne, joka tekee tällaisen viitearvion tuottamisen mahdolliseksi, on markkinat. Markkinat muodostavat yksittäisten sijoittajien arvioista ”yleisen mielipiteen” eli konsensusarvion, josta tulee normi sille, millä hinnalla osakkeita ollaan valmiita ostamaan ja myymään. Tämä konsensus ja luottamus sen jatkuvuuteen takaavat osakkeiden likviditeetin.
Nimenomaan tästä syystä spekulaatio eli osakkeiden hinnan tulevalla kehityksellä keinottelu, on rationaalista toimintaa. Voittoja voi tehdä vain kykenemällä ennakoimaan sitä, miten muut sijoittajat reagoivat eri informaatioon. Juuri sen vuoksi kenelläkään ei myöskään ole ehdotonta valtaa vaikuttaa markkinoiden kehitykseen, vaikka eri toimijoiden tuottaman informaation painoarvo toki vaihtelee. Olennaista on siis, miten muut reagoivat informaatioon, ei se, vastaako informaatio todellisuutta. Marazzi vetää yhteen: ”Rahoitusmarkkinoilla spekulatiivinen käyttäytyminen on rationaalista, koska markkinat ovat itseensä viittaavia. Hinnat ovat kollektiivisen mielipiteen toiminnan ilmaus, yksittäinen sijoittaja ei reagoi informaatioon vaan siihen, miten uskoo muiden sijoittajien toimivan suhteessa tähän informaatioon. Tästä seuraa, että pörssissä noteerattujen osakkeiden arvot viittaavat itseensä eivätkä niiden perustana olevaan taloudelliseen arvoon.”
Michel Aglietta
Tässä ihan hyvä esittely Michel Agliettan ja regulaatiokoulukunnan kehittelyistä, jotka on Marazzin ajattelun eräitä taustavaikuttajia. Kannattaa tsekata jos ehditte:
Johdanto&Historiallisista lähtökohdista
Christian Marazzi: Pääoma ja kieli: Johdanto, ja luku Historiallisista lähtökohdista
Johdannossa Marazzi lähtee liikkeelle käsitteellisestä jaottelusta, joka ilmaisee samalla historiallista siirtymää: postfordismista uuteen talouteen. Nämä kaksi käsitettä tai taloudellista tendenssiä eivät ole toisistaan erillisiä, sillä uuteen talouteen kuuluvat kaikki postfordismin piirteet. Postfordismi viittaa työn luonteen ja tuotantotapojen muutoksiin: työn ja elämän välisten rajojen hälventyminen, työajan ja arvon välisen suhteen katkeaminen, tuotannon painopisteen siirtyminen yhteiskunnallisten suhteiden tuotantoon, tiedon, palveluiden ja kuluttajan tuottamiseen. Uusi talous puolestaan viittaa finanssimarkkinoiden merkityksen kasvuun, rahoituksen muotoja koskevaan muutokseen.
Marazzin mukaan ratkaisevaa uuden talouden ymmärtämisen kannalta on, että finanssitalouden ja ns. reaalitalouden eli hyödykkeiden tuotannon välinen ero on ajateltava uudelleen. Spekulaatioon perustuvan raha- ja finanssitalouden käsittäminen ”pelkästään epätodellisena” tai ”illuusiona” estää meitä näkemästä nykyaikaisia taloudellisen vallan muotoja, tuotantoon ja työhön liittyviä uudenlaisia kontrollin muotoja ja niin edelleen. Marazzin mukaan ns. reaalituotannon uudenlainen luonne ja finanssitaloudellinen käänne ovat vain ”saman kolikon kaksi puolta”, sillä niille molemmille on yhteistä, että kieli tai kommunikaatio läpäisee molemmat sektorit. Molemmissa on kyse perustavasti kielellisestä toiminnasta, kielellisten ja kommunikatiivisten kykyjen nousemisesta taloudelliseksi voimaksi.
(Historiallisista lähtökohdista)
Marazzi korostaa, että vuoden 2000 suuri lama ja pörssiromahdus, Dotcom Crash, erosi luonteeltaan perustavalla tavalla aikaisemmista fordistiseen tuotantomallin sisällä tapahtuneista finanssitaloudellisista kriiseistä. Erottavia tekijöitä on kaksi:
1)nykyisin 60% amerikkalaisista talouksista on säästöjä pörssissä joko suoraan tai eläke- ja vakuutusrahastojen välityksellä, joten kriisi koskettaa yhä useampia
2)romahdusta edeltäneen nousukauden aikana kursseja vetivät ylöspäin ennen kaikkea it-alan osakkeet, siis niiden alojen jotka ovat mullistaneet työn ja tuotannon luonteen
”Yhteiskunnan massamittaisen finanssoitumisen” materiaalisena perustana toimii informaatioteknologioiden kehitys, joka tuo pörssikaupan myös tavallisten tietokoneenomistajien ulottuville ja alentaa meklarien kustannuksia sillä tavoin, että yhä useammalla on varaa heidän palveluihinsa, mutta Marazzin mukaan tämä kehitys on kuitenkin ennen kaikkea johtunut rakenteellisista taloudellisista tekijöistä ja niitä seuranneista poliittisista päätöksistä. Yhdysvalloissa pörssin toiminnan vapauttaminen tiukasta sääntelystä alkoi vuonna 1975, jolloin ilmeni tarve vahvistaa talouden pörssin kautta tapahtuvaa rahoitusta. ”säästöjen keräämisen ja pörssimarkkinoille sijoittamisen informatisoituminen seuraa siis aikaisemmin tapahtunutta rakenteellista muutosta…” Muutoksen juuret tai ensimmäiset merkit ovat Marazzin mukaan New Yorkin osavaltion vuosien 1974-75 julkistaloudellisessa kriisissä. Köyhistä ja rasistisista etelävaltioista metropoliin virranneet siirtolaiset ylikuormittivat julkisten palveluiden ja avustusten tarpeen. Selvitäkseen kriisistä nostamatta rikkaiden veroja osavaltion hallinto alkaa käyttää työntekijöidensä eläkerahastoja rahoittamaan julkistalouden alijäämää ja sitoo rahastojen tuoton julkisen talouden taseeseen. Viranomaisten omalta kannalta tulee taloudellisesti välttämättömäksi hillitä julkistalouden kuluja ja toimia ”tehokkaasti”, koska muuten heidän omien säästöjensä arvo heikkenee.
Samalla finanssimarkkinoiden välityspalkkiot vapautetaan sääntelystä, mikä rohkaisee ihmisiä sijoittamaan rahojaan pörssiin. Kun ihmiset eläkerahastojen osakkaina omistavat osan yrityksistä, tulee heidän oman ”osakkeenomistajuutensa” kannalta ”rationaaliseksi” heikentää omaa asemaansa palkkatyösuhteessa. Jos vaadin nyt enemmän palkkaa tai yritän estää itseni irtisanomisen, tuleva eläkkeeni heikkenee, koska eläkesäästöjeni tuotto on sidottu yritysten pörssikurssien kehitykseen. Syntyy uudenlainen vallan muoto, jossa tulevaisuutta koskevat odotukset ja itse rahoitetun ”vanhuuden turvan” takaaminen kääntyvät nykyhetkessä tapahtuvia hyvän elämän tai rikkauden haltuunottamisen vaatimuksia ja haluja vastaan. ”Uusi valta syntyi, kun julkisen alue pantiin toimimaan proletaarisia singulariteetteja vastaan, työttömien elämän vaatimuksia vastaan hetkellä, jolloin palkkatyön markkinoiden työllisyyskriisi muotoutui. Sitomalla säästöt obligaatioiden tulevaan tuottoon julkisen sektorin hallinta synnyttää pakon lykätä oikeutta elää arvokasta elämää ”tässä ja nyt”.
Toinen keskeinen käänne tapahtuu lokakuussa 1979, kun Yhdysvaltain keskuspankin johtaja Paul Volker päättää hyökätä inflaatiota vastaan korottamalla korkoja. Taustalla oli monetaristinen vakaan rahan politiikka, joka tässä tilanteessa palveli yritysten tarkoitusta. Se oli samalla hyökkäys työläisiä vastaan, koska siinä luovuttiin pyrkimyksestä laajentaa tuotantoa ja työllisyyttä tilanteessa, jossa tuotannon työintensiivisyys heikkeni. Inflaatiouhasta tuli vähitellen työläisten palkkavaatimusten tukahduttamisen väline. Korkotason nousu teki kannattamattomaksi velalla tapahtuvat sijoitukset, jotka laajentaisivat tuotantoa ja vähentäisivät työttömien määrää lisäten palkkatasoon kohdistuvaa painetta. Korkotason nousu tarkoitti, että yritysten ei enää kannattanut rahoittaa toimintaansa pankista otetulla velalla, koska veloista tulee kalliimpia. Keskeiseksi rahoituslähteeksi tulivat finanssimarkkinat, joiden laajentaminen edellytti palkansaajien säästöjen ohjaamista pörssiin.
Marazzin mukaan ei olekaan sattumaa, että 1981 luotiin ensimmäinen eläkejärjestelmä, jossa saatavan eläkkeen määrä tehtiin riippuvaiseksi niiden osakkeiden tuotosta, johon säästöt sijoitettiin eikä enää rahastoon tehdyistä maksuista. Maksuperustaiset eläkejärjestelmät on lisäksi rakennettu sillä tavoin että ne suosivat nimenomaan osakkeita eikä obligaatioita tai kiinteää omaisuutta. Nimenomaan eläkerahastot ovatkin toimineet eräänlaisena välittäjänä jonka kautta on tutustuttu pörssisijoittamiseen ylipäätään ja opittu käyttämään yleisiä sijoitusrahastoja. Toisin sanoen sijoittamisessa on Marazzin mukaan toiminut eräänlainen ”porttiteoria”: kun ensin sijoittaa eläkerahansa pörssiin alkaa vähitellen odottaa yhtä kovia tuottojen mahdollisuuksia muultakin omaisuudeltaan, eli aletaan ”siirtyä kovempiin aineisiin”, sijoittaa yhä enemmän rahaa pörssiin.Vuodesta 1982 1990-lupulle amerikkalaisten rahasto-sijoitusten haltijoiden määrä nouseekin 6,2 miljoonasta 120 miljoonaan. Toinen ratkaiseva tekijä sijoitusten kasvulle oli runsas mediassa tapahtuva kampanjointi pörssisijoittamisen puolesta.
