Arkisto: huhtikuu, 2007
Rahan kielellisestä ulottuvuudesta
Usein väitetään, että nykyisessä talouden globalisaatiossa ei ole mitään uutta verrattuna kapitalistisen talouden aiempiin laajenemiskausiin. Onkin totta, että verrattuna esimerkiksi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen kauteen esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteellinen osuus verrattuna valtioiden sisäiseen kauppaan ei vielä ole merkittävän suuri. Marazzin mielestä nämä huomiot ovatkin paikallaan suhteessa joka paikassa vellovaan epämääräiseen globalisaatiopuheeseen. Marazzin mielestä nykyisessä talouden muutoksessa ratkaisevasti uutta on kuitenkin se, että nykyisin yhä suurempi osa kotitalouksien säästöistä ohjautuu suoraan globaaleille pörssimarkkinoille entistä suurempien tuottojen toivossa.
“Säästöjen fordistisessa kierrossa” ne tulot, jotka jäivät yli välittömän hengissäpysymisen tarpeista, talletettiin kansalliseen pankkijärjestelmään ja sen kautta kansallisiin valtion obligaatioihin, joiden tuotto oli suhteellisen varmaa ja vakaata, mutta matalaa. Kotitalouksien tulevat tulot sidottiin siis kansallisten obligaatioiden tuottoihin. Nykyisin kansallisen hyvinvointivaltion merkitys riskien jakamisen koneistona vähenee ja väistyy globaalien finanssimarkkinoiden tieltä. Käynnissä on siis “riskin maailmanlaajuinen globalisaatio tai jakaminen” (54).
Marazzin mukaan säästöjen finanssimarkkinoille ohjautumisen syyt ovat postfordistisen tuotantotavan disinflatorisessa luonteessa. Postfordismissa disinflaatiosta (inflaatiotason rakenteellisesta laskusta tai jopa inflaation pysähtymisestä) tulee rakenteellinen pysyvä tekijä. Tämä johtuu siitä, että ne fordistisen makrotaloudellisen järjestelmän piirteet, jotka saivat aikaan jatkuvan inflaation, ovat hävinneet. Fordismissa palkkojen sitominen tuottavuuteen, poistojen ennakointi yritysten voitossa ja keskuspankin rahapolitiikka saivat aikaan sen, että inflaatio oli jatkuvaa. Postfordismiin kuuluvat työn organisaation ja hallinnan muutokset (prekarisaatio) ovat kuitenkin johtaneet siihen, että palkkatason nousu ja inflaatio ylipäänsä on pysähtynyt. Eläkerahastot joutuvat siksi maksamaan talletuksista tuottoja rahassa, jonka arvo ei säännönmukaisesti laske, mutta muuttuu ennakoimattomasti. Sen vuoksi ne etsivät korkeita ja samalla riskialttiita tuottoja, joita on saatavilla ainoastaan finanssimarkkinoilta, lyhyen aikavälin spekulaation ja riskisijoitusten avulla, ei matalien tuottojen valtion obligaatioista. Näin ollen “finanssiglobalisaatiolla on alkuperänsä suoraan tuotantotapojen rakenteellisissa muutoksissa” (54), Marazzi toteaa.
Marazzin mukaan finanssoitumisen ymmärtäminen edellyttää, että luovutaan “reaalitalouden” ja “rahoitusmarkkinoiden” välisestä erottelusta. Tätä erottelua hyödyntävät sekä “porvarillinen” monetaarinen teoria (joka väittää että raha ja pääoma syntyvät itsestään ja niillä on itsestään ohjautuvat liikkeet joilla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnallisten valtasuhteiden tai inhimillisen työn kanssa) että klassinen vasemmistolainen talousteoria, joka väittää rahoitusmarkkinoiden ilmaisevan vain kuvitteellisia “epätodellisia” ominaisuuksia (ja pitää finanssi”kuplien” puhkeamista oikeudenmukaisena rangaistuksena siitä, ettei niiden takana ollut mitään todellista tuotantoa).
Disinflaation kuvaaminen rakenteellisena pitkän aikavälin prosessina tarkoittaa, että sen alkuperänä ei enää nähdä 1990-luvun loppupuolen Aasian kriisiä, vaan se alkaa jo vuoden Yhdysvaltain vuoden 1979 monetaristisesta käänteestä. 1970-luvun aikana tapahtui historiallinen murros, jonka taustalla olivat 1960-luvun aikana kiihtyneet työläistaistelut. Noin vuodesta 1966 pääoman voitot kääntyivät laskuun, koska palkkavaatimukset ja ns. kollektiivisen kulutuksen (julkiset palvelut, tulonsiirrot jne.) kustannukset alkoivat kasvaa työn tuottavuutta nopeammin. Vastauksena kiihtyneeseen työläisvastarintaan, jota niiden painostuksesta omaksuttu keynesiläinen talouspoliittinen ajattelutapa vahvisti, pääoma omaksui uusia kontrollikeinoja, kuten monetaristisen rahapolitiikan sekä ennen kaikkea informaatioteknologian ja kommunikatiivisten valmiuksien hyödyntämisen. Tietokoneet, jotka kehiteltiin 1970-luvun aikana hippien autotalleissa, otettiin laajempaan tuotannolliseen käyttöön, koska työläistaistelut pakottivat pääoman kehittämään uusia tuotantomalleja. Työläiset kieltäytyivät epäitsenäisestä ja mekaanisesta työstä, minkä vuoksi pääoman oli pakko alkaa hyödyntää enemmän työläisten yhteistoimintaa ja itseorganisaatiota ja luoda niille perustuvia tuotantomalleja.
Marazzin mukaan tämä käänne koitui kuitenkin yritysten onneksi, sillä kommunikatiivisten ja yhteistoiminnallisten kykyjen hyödyntäminen avasi tien kasvavien tuottojen talouteen. Tämä tarkoittaa, että ”elävän työn tuotantokynnyksiä ei enää määrää fyysinen kiinteä pääoma eikä myöskään työllisyysaste.” Toisin sanoen, yhtäältä tuotettua immateriaalista hyödykettä voidaan monistaa loputtomiin käytännössä ilmaiseksi ja sen leviäminen periaatteessa vain edistää sen leviämistä edelleen (ajatelkaa esimerkiksi YouTuben tai muiden vastaavien roolia musiikin mainostajana). Toisaalta kulutuksen takaaminen ei enää ole riippuvaista työllisyydestä, jonka kasvaminen ”liian suureksi” nosti fordistisessa taloudessa palkkoja niin, että yritysten toimnta ei enää ollut yhtä kannattavaa, kun taas työttömyys veti palkkoja alas, mutta heikensi effektiivistä kysyntää. ”Kasvavien tuottojen taloudessa” nämä tekijät on ohitettu. Sen vuoksi sijoitukset yhdelle sektorille eivät periaatteessa milloinkaan kyllästä tai vähennä voittoja sillä sektorilla, vaan sektorien rajat pikemminkin hälventyvät kun kaikkialla on kyse samasta ”inhimillisestä pääomasta”, johon investoinnit tuottavat vain alati suuremman voiton.
Tosiasiallista kysyntää ei siis enää rahoita työllisyys ja palkkatulot, vaan se rahoitetaan kasvavassa määrin finanssituotoilla tai finanssituotteiden arvon kasvulla, joka puolestaan on yritysten itsensä sisäisesti rahoittamaa. Yritykset lainaavat rahaa pankkijärjestelmästä ja ostavat sillä omia osakkeitaan korottaakseen niiden hintaa. Näiden hintojen nousu puolestaan kasvattaa ihmisten varallisuutta ja tämä pitää yllä kysyntää. Kokonaiskulutuksen taso pysyy yllä sen ansiosta, että kotitaloukset joko saavat tuloja osakemarkkinoilta tai sitten velkaantuvat. Joka tapauksessa tosiasiallisen kysynnän rahoitus perustuu pikemminkin finanssimarkkinoilta tuleviin tuloihin kuin työllisyyden kasvuun.
Tämä tosiasiallisen kysynnän ylläpitäminen taas edellyttää finanssilikviditeetin takaamista, joka kuten Marazzi jo aiemmin on osoittanut, perustuu julkisen mielipiteen valtaan. Taloudessa kiertävän rahan määrää, joka tekee mahdolliseksi tuotettujen hyödykkeiden muuttamisen rahaksi eli niiden arvon realisoimisen, eivät siis enää määritä kansalliset keskuspankit, vaan finanssimarkkinat. Tämä on ratkaiseva ero verrattuna fordistiseen talouteen, jossa rahan liikkeellelaskeminen ja kulutukseen päätyvän rahan määrä riippui keskuspankeista. Toki keskuspankit ovat edelleen se taho, joka muodollisesti laskee rahan liikkeelle, mutta ne toimivat nykyisin rahoitusmarkkinoiden määräämissä puitteissa. Hyödykkeiden arvon realisoimiseen vaadittavan rahan määrän määrää nykyisin osakemarkkinoiden kehitys ja se siis huolehtii tosiasiallisen kysynnän takaamisesta. Likviditeetin luominen siirtyy kansallisista pankkijärjestelmistä globaaleille rahoitusmarkkinoille. Tämä merkitsee tietenkin ratkaisevaa muutosta suvereniteetin luonteessa.
Kriittisiä havaintoja työajasta
Marazzi (s.45) näkee, että postfordismiin siirtymisen tärkein kysymys on työn luonteen uudelleen määrittely. Hänen mielestä työn luonne on muuttumassa ainakin kahteen suuntaan. Työn itsenäisyys lisääntyy ja toisaalta työn kielellinen luonne saa tärkeämmän merkityksen. Näiden muutosten kautta uudet työn organisoinnit muodot tulevat mahdollisiksi. “Kommunikaatio, kieli tekee mahdolliseksi sen mikä fordismissa oli este, toisin sanoen, mekanisaation ja joustavoittamisen niveltymisen yhteen.” Työntekijän kannalta tällä on oleellisia vaikutuksia. “Tänään työn kapitalistinen organisointi tähtää tämän [työn ja työntekijän] erottamisen ylittämiseen, työn ja työntekijän yhteensulattamiseen, työntekijöiden koko elämän panemiseen työhön.” Kielestä tulee yksi tuotannontekijöistä. Marazzin (s.47) mukaan jopa siihen asti, että “kielellisen yhteisön itsensä elämästä tulee tuotannon raja”.
Työn luonteen muutoksen määrittely on tavallaan johdantoa sille, että Marazzi kritisoi empiirisiä tutkimuksia, joiden mukaan työaika on lyhentynyt. Hän viittaa metodologisiin ongelmiin, mutta toisaalta hän vaikuttaa olevan samaa mieltä sosiologi Juliet Schorin kanssa siitä, että keskimääräinen työpäivä on pidentynyt 1970-luvulta 1990-luvulle mennessä. Joka tapauksessa Marazzi (s.49) näkee, että “on ilmeistä kuinka kysymys ajasta ja ansiotyöhön käytetyn ajan supistumisesta on melkoisen monimutkainen eikä missään mielessä ratkaistavissa pelkästään ammattiyhdistysliikkeen sopimusten puitteissa.” Hän huomauttaa, että tavaroiden tuottamiseen tarvittavien manuaalisten liikkeiden toteutukseen käytetty aika lyhentynyt ja että siitä on yleinen yksimielisyys. Tämä on kuitenkin työntekijän ruumiista irrotetun koneen määrittämää aikaa, mutta elävän kielellis-kommunikatiivis-kanssakäymis-työn aika, joka liittyy subjektien väliseen kommunikaatioon, tulee Marazzin (s.50) mukaan kasvamaan.
Luvun lopussa Marazzi tarkastelee kahta toteutettua työajanlyhennysohjelmaa. Sekä Volkswagenin tehtaan että ranskalaisen réduction du temps de travail -ohjelman seurauksena oli enemmänkin työvoiman joustavuuden lisääminen kuin työpaikkojen määrän kasvu. “Työajan lyhentämisen niin sanottu eettinen ulottuvuus paljastuu taistelussa paremman elämänlaadun puolesta, ei niinkään halussa vapauttaa työpaikkoja.” Toisaalta Marazzi näkee myös, että “[t]yöttömyyden vastaisen taistelun ongelma liittyy ennen kaikkea uuden tulon luomiseen-jakamiseen, ei niinkään olemassa olevan palkan laskuun, joka on seurausta palkkatyöläisten ja työttömien välisestä jaosta.”
Postfordismin keskeisiä piirteitä
Tässä luvussa Marazzi vetää yhteen kirjan aiempia lukuja. Heti ensimmäisessä kappaleessa tulee esiin hänen lähtökohtansa, jossa hän korostaa uuden talouden muotoutumisen poliittista ulottuvuutta sekä siihen liittyvää fordistisen paradigman kriisiä. Marazzin (s.34) mukaan Yhdysvaltojen keskuspankin “monetaristinen aloite pyrkii määrittelemään uudelleen valtiollisen vallan jättämällä pääomalle täydellisen toimintavapauden sisäisiä (fordistista työväenluokkaa, palkkojen ja sosiaaliturvan jäykkyyksiä) ja ulkoisia (Yhdysvaltojen globaalia laajentumista jarruttavia keskuspankin kontrollin ulottumattomissa olevia öljy- ja eurodollareiden luomisen “paikkoja”) “vihollisia” vastaan.” Marazzi näkee, että kyseessä on nimenomaan palkkamuodon muuttamiseen tähtäävä prosessi. Tarkoituksena säästöjen ohjaamisessa pörssimarkkinoille on pyrkiä “eliminoimaan fordistiselle palkkamuodolle luontaisen pääoman ja työn välisen eron sitomalla työntekijöiden säästöt tiukasti kapitalistisiin muutos- ja rakenneuudistusprosesseihin.” Käytännössä tämä toteutuu, kun työntekijöiden säästöt on sijoitettu rahastojen kautta pörssiin, he eivät enää ole pääomasta erillisiä. “Osakkeenomistajina heidät on sidottu markkinoiden heilahteluihin, minkä johdosta myös he ovat kiinnostuneita pääoman “hyvästä toiminnasta” yleensä.”
Marazzi (s.35) näkee, että Yhdysvaltojen keskuspankin monetaristisen käänteen seurauksena syntyi Euroopan maihin säteilevää kilpailevaa disinflaatiota. Toisin sanoen, kansallisvaltiot pyrkivät kilpailemaan vakaalla hintatasolla, joten hintojen nousuvauhti hidastuu. Marazzin (s.35) mukaan tämä sinetöi vuosina 1986-87 rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen. (ks. Euroopan keskuspankin historiasta [1]) Marazzin näkemys hintavakauden tarkoituksesta eroaa merkittävästi EKP:n kannasta, jonka mukaan hintavakauden ylläpitämiselle on hyvät taloudelliset perusteet ja sen edut tunnustetaan laajalti. Asia halutaan esittää faktana, jonka jokaisen järkevän ihmisen tulee ymmärtää. Tilanteen poliittinen luonne pyritään piilottamaan ja luomaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän tosiasia. EKP:n opettajille käyttöön tarkoitetun oppaan mukaan “[h]intavakauden valitseminen ensisijaiseksi tavoitteeksi osoittaa, että menneistä tapahtumista on opittu. Myös talousteoria ja empiiriset tutkimukset kertovat, että hintavakautta ylläpitämällä rahapolitiikka edistää merkittävästi yleistä taloudellista hyvinvointia ja lisää talouskasvua ja työllisyyttä.”[2]
Finanssoitumisella on seuraus, jonka EKP jättää mainitsematta. Kuten Marazzi (s.36) huomauttaa, että [s]eurauksena tästä on sosiaalivaltion rappeutuminen sisäisten konfliktien sääntelyn tehtävässään. Hän jatkaa:”Finanssoituminen, josta tulee maailmanlaajuisesti hallitseva, kilpailevan disinflaation ja pääomamarkkinoiden sääntelyn purkamisen myötä, tekee julkisesta tilasta likviditeetin luomispaikan[--].” Markkinoiden voima tuli näkyviin esim. Meksikon vuosien 1994-95, Aasian maiden vuoden 1997 ja Venäjän vuoden 1998 kriiseissä. Marazzin (s.37) mukaan “[n]e paljastavat myös institutionaalisten sijoittajien (eläkerahastot ja yleiset sijoitusrahastot) läsnäolon ja niiden kehittyviin maihin sijoittamien länsimaisten työntekijöiden säästöjen volyymin. Länsimainen työntekijä-säästäjä vähät välittää siitä, että hänen eläketurvansa ajaa aasialaiset, meksikolaiset, venäläiset tai proletaarit kriisin. Hän vähät välittää omien sijoitustensa sisällöstä, siitä että päätös sijoittaa tai purkaa sijoituksia vaikuttaa suoraan paikallisten asukkaiden ruumiisiin.”
Marazzin mukaan kysymys ei ole välinpitämättömyydestä tai solidaarisuuden häviämisestä. Hän (s.37) näkee, että se liittyy “informaatioteknologioiden ja yrityksen organisaatiovallankumouksen rakenteellisiin vaikutuksiin työn luonteeseen ja työn ja työntekijän väliseen suhteeseen.” Tämä on synnyttänyt jotain, mitä Marazzi (s.38) kutsuu omaisuusindividualismiksi. Sen syntyyn on vaikuttanut postfordistisen tuotantotavan kyky sulattaa itseensä 1970-luvun fordistisen mallin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kritiikin. “Se on voinut tehdä sen, koska se on ottanut käyttöön työvoiman yleisimmät, julkisimmat (“epämuodollisimmat”) ominaisuudet, nimittäin kielen, kommunikatiivisen ja toisten kanssa tapahtuvan toiminnan.” Toisin sanoen, “[p]ostfordismi on rakentunut niin, että se kykenee ylittämään työsopimuksen pyhittämän taylorilaisen eron työn ja työntekijän välillä, työsuorituksen ja työntekijän ruumiin välillä.”
[1] http://www.ecb.int/ecb/history/emu/html/index.fi.html
[2] http://www.ecb.eu/home/pdf/students/booklet_fi.pdf
