Arkisto: huhtikuu 8, 2007
Kriittisiä havaintoja työajasta
Marazzi (s.45) näkee, että postfordismiin siirtymisen tärkein kysymys on työn luonteen uudelleen määrittely. Hänen mielestä työn luonne on muuttumassa ainakin kahteen suuntaan. Työn itsenäisyys lisääntyy ja toisaalta työn kielellinen luonne saa tärkeämmän merkityksen. Näiden muutosten kautta uudet työn organisoinnit muodot tulevat mahdollisiksi. “Kommunikaatio, kieli tekee mahdolliseksi sen mikä fordismissa oli este, toisin sanoen, mekanisaation ja joustavoittamisen niveltymisen yhteen.” Työntekijän kannalta tällä on oleellisia vaikutuksia. “Tänään työn kapitalistinen organisointi tähtää tämän [työn ja työntekijän] erottamisen ylittämiseen, työn ja työntekijän yhteensulattamiseen, työntekijöiden koko elämän panemiseen työhön.” Kielestä tulee yksi tuotannontekijöistä. Marazzin (s.47) mukaan jopa siihen asti, että “kielellisen yhteisön itsensä elämästä tulee tuotannon raja”.
Työn luonteen muutoksen määrittely on tavallaan johdantoa sille, että Marazzi kritisoi empiirisiä tutkimuksia, joiden mukaan työaika on lyhentynyt. Hän viittaa metodologisiin ongelmiin, mutta toisaalta hän vaikuttaa olevan samaa mieltä sosiologi Juliet Schorin kanssa siitä, että keskimääräinen työpäivä on pidentynyt 1970-luvulta 1990-luvulle mennessä. Joka tapauksessa Marazzi (s.49) näkee, että “on ilmeistä kuinka kysymys ajasta ja ansiotyöhön käytetyn ajan supistumisesta on melkoisen monimutkainen eikä missään mielessä ratkaistavissa pelkästään ammattiyhdistysliikkeen sopimusten puitteissa.” Hän huomauttaa, että tavaroiden tuottamiseen tarvittavien manuaalisten liikkeiden toteutukseen käytetty aika lyhentynyt ja että siitä on yleinen yksimielisyys. Tämä on kuitenkin työntekijän ruumiista irrotetun koneen määrittämää aikaa, mutta elävän kielellis-kommunikatiivis-kanssakäymis-työn aika, joka liittyy subjektien väliseen kommunikaatioon, tulee Marazzin (s.50) mukaan kasvamaan.
Luvun lopussa Marazzi tarkastelee kahta toteutettua työajanlyhennysohjelmaa. Sekä Volkswagenin tehtaan että ranskalaisen réduction du temps de travail -ohjelman seurauksena oli enemmänkin työvoiman joustavuuden lisääminen kuin työpaikkojen määrän kasvu. “Työajan lyhentämisen niin sanottu eettinen ulottuvuus paljastuu taistelussa paremman elämänlaadun puolesta, ei niinkään halussa vapauttaa työpaikkoja.” Toisaalta Marazzi näkee myös, että “[t]yöttömyyden vastaisen taistelun ongelma liittyy ennen kaikkea uuden tulon luomiseen-jakamiseen, ei niinkään olemassa olevan palkan laskuun, joka on seurausta palkkatyöläisten ja työttömien välisestä jaosta.”
Postfordismin keskeisiä piirteitä
Tässä luvussa Marazzi vetää yhteen kirjan aiempia lukuja. Heti ensimmäisessä kappaleessa tulee esiin hänen lähtökohtansa, jossa hän korostaa uuden talouden muotoutumisen poliittista ulottuvuutta sekä siihen liittyvää fordistisen paradigman kriisiä. Marazzin (s.34) mukaan Yhdysvaltojen keskuspankin “monetaristinen aloite pyrkii määrittelemään uudelleen valtiollisen vallan jättämällä pääomalle täydellisen toimintavapauden sisäisiä (fordistista työväenluokkaa, palkkojen ja sosiaaliturvan jäykkyyksiä) ja ulkoisia (Yhdysvaltojen globaalia laajentumista jarruttavia keskuspankin kontrollin ulottumattomissa olevia öljy- ja eurodollareiden luomisen “paikkoja”) “vihollisia” vastaan.” Marazzi näkee, että kyseessä on nimenomaan palkkamuodon muuttamiseen tähtäävä prosessi. Tarkoituksena säästöjen ohjaamisessa pörssimarkkinoille on pyrkiä “eliminoimaan fordistiselle palkkamuodolle luontaisen pääoman ja työn välisen eron sitomalla työntekijöiden säästöt tiukasti kapitalistisiin muutos- ja rakenneuudistusprosesseihin.” Käytännössä tämä toteutuu, kun työntekijöiden säästöt on sijoitettu rahastojen kautta pörssiin, he eivät enää ole pääomasta erillisiä. “Osakkeenomistajina heidät on sidottu markkinoiden heilahteluihin, minkä johdosta myös he ovat kiinnostuneita pääoman “hyvästä toiminnasta” yleensä.”
Marazzi (s.35) näkee, että Yhdysvaltojen keskuspankin monetaristisen käänteen seurauksena syntyi Euroopan maihin säteilevää kilpailevaa disinflaatiota. Toisin sanoen, kansallisvaltiot pyrkivät kilpailemaan vakaalla hintatasolla, joten hintojen nousuvauhti hidastuu. Marazzin (s.35) mukaan tämä sinetöi vuosina 1986-87 rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen. (ks. Euroopan keskuspankin historiasta [1]) Marazzin näkemys hintavakauden tarkoituksesta eroaa merkittävästi EKP:n kannasta, jonka mukaan hintavakauden ylläpitämiselle on hyvät taloudelliset perusteet ja sen edut tunnustetaan laajalti. Asia halutaan esittää faktana, jonka jokaisen järkevän ihmisen tulee ymmärtää. Tilanteen poliittinen luonne pyritään piilottamaan ja luomaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän tosiasia. EKP:n opettajille käyttöön tarkoitetun oppaan mukaan “[h]intavakauden valitseminen ensisijaiseksi tavoitteeksi osoittaa, että menneistä tapahtumista on opittu. Myös talousteoria ja empiiriset tutkimukset kertovat, että hintavakautta ylläpitämällä rahapolitiikka edistää merkittävästi yleistä taloudellista hyvinvointia ja lisää talouskasvua ja työllisyyttä.”[2]
Finanssoitumisella on seuraus, jonka EKP jättää mainitsematta. Kuten Marazzi (s.36) huomauttaa, että [s]eurauksena tästä on sosiaalivaltion rappeutuminen sisäisten konfliktien sääntelyn tehtävässään. Hän jatkaa:”Finanssoituminen, josta tulee maailmanlaajuisesti hallitseva, kilpailevan disinflaation ja pääomamarkkinoiden sääntelyn purkamisen myötä, tekee julkisesta tilasta likviditeetin luomispaikan[--].” Markkinoiden voima tuli näkyviin esim. Meksikon vuosien 1994-95, Aasian maiden vuoden 1997 ja Venäjän vuoden 1998 kriiseissä. Marazzin (s.37) mukaan “[n]e paljastavat myös institutionaalisten sijoittajien (eläkerahastot ja yleiset sijoitusrahastot) läsnäolon ja niiden kehittyviin maihin sijoittamien länsimaisten työntekijöiden säästöjen volyymin. Länsimainen työntekijä-säästäjä vähät välittää siitä, että hänen eläketurvansa ajaa aasialaiset, meksikolaiset, venäläiset tai proletaarit kriisin. Hän vähät välittää omien sijoitustensa sisällöstä, siitä että päätös sijoittaa tai purkaa sijoituksia vaikuttaa suoraan paikallisten asukkaiden ruumiisiin.”
Marazzin mukaan kysymys ei ole välinpitämättömyydestä tai solidaarisuuden häviämisestä. Hän (s.37) näkee, että se liittyy “informaatioteknologioiden ja yrityksen organisaatiovallankumouksen rakenteellisiin vaikutuksiin työn luonteeseen ja työn ja työntekijän väliseen suhteeseen.” Tämä on synnyttänyt jotain, mitä Marazzi (s.38) kutsuu omaisuusindividualismiksi. Sen syntyyn on vaikuttanut postfordistisen tuotantotavan kyky sulattaa itseensä 1970-luvun fordistisen mallin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kritiikin. “Se on voinut tehdä sen, koska se on ottanut käyttöön työvoiman yleisimmät, julkisimmat (“epämuodollisimmat”) ominaisuudet, nimittäin kielen, kommunikatiivisen ja toisten kanssa tapahtuvan toiminnan.” Toisin sanoen, “[p]ostfordismi on rakentunut niin, että se kykenee ylittämään työsopimuksen pyhittämän taylorilaisen eron työn ja työntekijän välillä, työsuorituksen ja työntekijän ruumiin välillä.”
[1] http://www.ecb.int/ecb/history/emu/html/index.fi.html
[2] http://www.ecb.eu/home/pdf/students/booklet_fi.pdf
