Kriittisiä havaintoja työajasta

Marazzi (s.45) näkee, että postfordismiin siirtymisen tärkein kysymys on työn luonteen uudelleen määrittely. Hänen mielestä työn luonne on muuttumassa ainakin kahteen suuntaan. Työn itsenäisyys lisääntyy ja toisaalta työn kielellinen luonne saa tärkeämmän merkityksen. Näiden muutosten kautta uudet työn organisoinnit muodot tulevat mahdollisiksi. “Kommunikaatio, kieli tekee mahdolliseksi sen mikä fordismissa oli este, toisin sanoen, mekanisaation ja joustavoittamisen niveltymisen yhteen.” Työntekijän kannalta tällä on oleellisia vaikutuksia. “Tänään työn kapitalistinen organisointi tähtää tämän [työn ja työntekijän] erottamisen ylittämiseen, työn ja työntekijän yhteensulattamiseen, työntekijöiden koko elämän panemiseen työhön.” Kielestä tulee yksi tuotannontekijöistä. Marazzin (s.47) mukaan jopa siihen asti, että “kielellisen yhteisön itsensä elämästä tulee tuotannon raja”.

Työn luonteen muutoksen määrittely on tavallaan johdantoa sille, että Marazzi kritisoi empiirisiä tutkimuksia, joiden mukaan työaika on lyhentynyt. Hän viittaa metodologisiin ongelmiin, mutta toisaalta hän vaikuttaa olevan samaa mieltä sosiologi Juliet Schorin kanssa siitä, että keskimääräinen työpäivä on pidentynyt 1970-luvulta 1990-luvulle mennessä. Joka tapauksessa Marazzi (s.49) näkee, että “on ilmeistä kuinka kysymys ajasta ja ansiotyöhön käytetyn ajan supistumisesta on melkoisen monimutkainen eikä missään mielessä ratkaistavissa pelkästään ammattiyhdistysliikkeen sopimusten puitteissa.” Hän huomauttaa, että tavaroiden tuottamiseen tarvittavien manuaalisten liikkeiden toteutukseen käytetty aika lyhentynyt ja että siitä on yleinen yksimielisyys. Tämä on kuitenkin työntekijän ruumiista irrotetun koneen määrittämää aikaa, mutta elävän kielellis-kommunikatiivis-kanssakäymis-työn aika, joka liittyy subjektien väliseen kommunikaatioon, tulee Marazzin (s.50) mukaan kasvamaan.

Luvun lopussa Marazzi tarkastelee kahta toteutettua työajanlyhennysohjelmaa. Sekä Volkswagenin tehtaan että ranskalaisen réduction du temps de travail -ohjelman seurauksena oli enemmänkin työvoiman joustavuuden lisääminen kuin työpaikkojen määrän kasvu. “Työajan lyhentämisen niin sanottu eettinen ulottuvuus paljastuu taistelussa paremman elämänlaadun puolesta, ei niinkään halussa vapauttaa työpaikkoja.” Toisaalta Marazzi näkee myös, että “[t]yöttömyyden vastaisen taistelun ongelma liittyy ennen kaikkea uuden tulon luomiseen-jakamiseen, ei niinkään olemassa olevan palkan laskuun, joka on seurausta palkkatyöläisten ja työttömien välisestä jaosta.”