Postfordismin keskeisiä piirteitä

Tässä luvussa Marazzi vetää yhteen kirjan aiempia lukuja. Heti ensimmäisessä kappaleessa tulee esiin hänen lähtökohtansa, jossa hän korostaa uuden talouden muotoutumisen poliittista ulottuvuutta sekä siihen liittyvää fordistisen paradigman kriisiä. Marazzin (s.34) mukaan Yhdysvaltojen keskuspankin “monetaristinen aloite pyrkii määrittelemään uudelleen valtiollisen vallan jättämällä pääomalle täydellisen toimintavapauden sisäisiä (fordistista työväenluokkaa, palkkojen ja sosiaaliturvan jäykkyyksiä) ja ulkoisia (Yhdysvaltojen globaalia laajentumista jarruttavia keskuspankin kontrollin ulottumattomissa olevia öljy- ja eurodollareiden luomisen “paikkoja”) “vihollisia” vastaan.” Marazzi näkee, että kyseessä on nimenomaan palkkamuodon muuttamiseen tähtäävä prosessi. Tarkoituksena säästöjen ohjaamisessa pörssimarkkinoille on pyrkiä “eliminoimaan fordistiselle palkkamuodolle luontaisen pääoman ja työn välisen eron sitomalla työntekijöiden säästöt tiukasti kapitalistisiin muutos- ja rakenneuudistusprosesseihin.” Käytännössä tämä toteutuu, kun työntekijöiden säästöt on sijoitettu rahastojen kautta pörssiin, he eivät enää ole pääomasta erillisiä. “Osakkeenomistajina heidät on sidottu markkinoiden heilahteluihin, minkä johdosta myös he ovat kiinnostuneita pääoman “hyvästä toiminnasta” yleensä.”

Marazzi (s.35) näkee, että Yhdysvaltojen keskuspankin monetaristisen käänteen seurauksena syntyi Euroopan maihin säteilevää kilpailevaa disinflaatiota. Toisin sanoen, kansallisvaltiot pyrkivät kilpailemaan vakaalla hintatasolla, joten hintojen nousuvauhti hidastuu. Marazzin (s.35) mukaan tämä sinetöi vuosina 1986-87 rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen. (ks. Euroopan keskuspankin historiasta [1]) Marazzin näkemys hintavakauden tarkoituksesta eroaa merkittävästi EKP:n kannasta, jonka mukaan hintavakauden ylläpitämiselle on hyvät taloudelliset perusteet ja sen edut tunnustetaan laajalti. Asia halutaan esittää faktana, jonka jokaisen järkevän ihmisen tulee ymmärtää. Tilanteen poliittinen luonne pyritään piilottamaan ja luomaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän tosiasia. EKP:n opettajille käyttöön tarkoitetun oppaan mukaan “[h]intavakauden valitseminen ensisijaiseksi tavoitteeksi osoittaa, että menneistä tapahtumista on opittu. Myös talousteoria ja empiiriset tutkimukset kertovat, että hintavakautta ylläpitämällä rahapolitiikka edistää merkittävästi yleistä taloudellista hyvinvointia ja lisää talouskasvua ja työllisyyttä.”[2]

Finanssoitumisella on seuraus, jonka EKP jättää mainitsematta. Kuten Marazzi (s.36) huomauttaa, että [s]eurauksena tästä on sosiaalivaltion rappeutuminen sisäisten konfliktien sääntelyn tehtävässään. Hän jatkaa:”Finanssoituminen, josta tulee maailmanlaajuisesti hallitseva, kilpailevan disinflaation ja pääomamarkkinoiden sääntelyn purkamisen myötä, tekee julkisesta tilasta likviditeetin luomispaikan[--].” Markkinoiden voima tuli näkyviin esim. Meksikon vuosien 1994-95, Aasian maiden vuoden 1997 ja Venäjän vuoden 1998 kriiseissä. Marazzin (s.37) mukaan “[n]e paljastavat myös institutionaalisten sijoittajien (eläkerahastot ja yleiset sijoitusrahastot) läsnäolon ja niiden kehittyviin maihin sijoittamien länsimaisten työntekijöiden säästöjen volyymin. Länsimainen työntekijä-säästäjä vähät välittää siitä, että hänen eläketurvansa ajaa aasialaiset, meksikolaiset, venäläiset tai proletaarit kriisin. Hän vähät välittää omien sijoitustensa sisällöstä, siitä että päätös sijoittaa tai purkaa sijoituksia vaikuttaa suoraan paikallisten asukkaiden ruumiisiin.”

Marazzin mukaan kysymys ei ole välinpitämättömyydestä tai solidaarisuuden häviämisestä. Hän (s.37) näkee, että se liittyy “informaatioteknologioiden ja yrityksen organisaatiovallankumouksen rakenteellisiin vaikutuksiin työn luonteeseen ja työn ja työntekijän väliseen suhteeseen.” Tämä on synnyttänyt jotain, mitä Marazzi (s.38) kutsuu omaisuusindividualismiksi. Sen syntyyn on vaikuttanut postfordistisen tuotantotavan kyky sulattaa itseensä 1970-luvun fordistisen mallin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kritiikin. “Se on voinut tehdä sen, koska se on ottanut käyttöön työvoiman yleisimmät, julkisimmat (“epämuodollisimmat”) ominaisuudet, nimittäin kielen, kommunikatiivisen ja toisten kanssa tapahtuvan toiminnan.” Toisin sanoen, “[p]ostfordismi on rakentunut niin, että se kykenee ylittämään työsopimuksen pyhittämän taylorilaisen eron työn ja työntekijän välillä, työsuorituksen ja työntekijän ruumiin välillä.”

[1] http://www.ecb.int/ecb/history/emu/html/index.fi.html
[2] http://www.ecb.eu/home/pdf/students/booklet_fi.pdf