Rahan kielellisestä ulottuvuudesta

Usein väitetään, että nykyisessä talouden globalisaatiossa ei ole mitään uutta verrattuna kapitalistisen talouden aiempiin laajenemiskausiin. Onkin totta, että verrattuna esimerkiksi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen kauteen esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteellinen osuus verrattuna valtioiden sisäiseen kauppaan ei vielä ole merkittävän suuri. Marazzin mielestä nämä huomiot ovatkin paikallaan suhteessa joka paikassa vellovaan epämääräiseen globalisaatiopuheeseen. Marazzin mielestä nykyisessä talouden muutoksessa ratkaisevasti uutta on kuitenkin se, että nykyisin yhä suurempi osa kotitalouksien säästöistä ohjautuu suoraan globaaleille pörssimarkkinoille entistä suurempien tuottojen toivossa.

“Säästöjen fordistisessa kierrossa” ne tulot, jotka jäivät yli välittömän hengissäpysymisen tarpeista, talletettiin kansalliseen pankkijärjestelmään ja sen kautta kansallisiin valtion obligaatioihin, joiden tuotto oli suhteellisen varmaa ja vakaata, mutta matalaa. Kotitalouksien tulevat tulot sidottiin siis kansallisten obligaatioiden tuottoihin. Nykyisin kansallisen hyvinvointivaltion merkitys riskien jakamisen koneistona vähenee ja väistyy globaalien finanssimarkkinoiden tieltä. Käynnissä on siis “riskin maailmanlaajuinen globalisaatio tai jakaminen” (54).

Marazzin mukaan säästöjen finanssimarkkinoille ohjautumisen syyt ovat postfordistisen tuotantotavan disinflatorisessa luonteessa. Postfordismissa disinflaatiosta (inflaatiotason rakenteellisesta laskusta tai jopa inflaation pysähtymisestä) tulee rakenteellinen pysyvä tekijä. Tämä johtuu siitä, että ne fordistisen makrotaloudellisen järjestelmän piirteet, jotka saivat aikaan jatkuvan inflaation, ovat hävinneet. Fordismissa palkkojen sitominen tuottavuuteen, poistojen ennakointi yritysten voitossa ja keskuspankin rahapolitiikka saivat aikaan sen, että inflaatio oli jatkuvaa. Postfordismiin kuuluvat työn organisaation ja hallinnan muutokset (prekarisaatio) ovat kuitenkin johtaneet siihen, että palkkatason nousu ja inflaatio ylipäänsä on pysähtynyt. Eläkerahastot joutuvat siksi maksamaan talletuksista tuottoja rahassa, jonka arvo ei säännönmukaisesti laske, mutta muuttuu ennakoimattomasti. Sen vuoksi ne etsivät korkeita ja samalla riskialttiita tuottoja, joita on saatavilla ainoastaan finanssimarkkinoilta, lyhyen aikavälin spekulaation ja riskisijoitusten avulla, ei matalien tuottojen valtion obligaatioista. Näin ollen “finanssiglobalisaatiolla on alkuperänsä suoraan tuotantotapojen rakenteellisissa muutoksissa” (54), Marazzi toteaa.

Marazzin mukaan finanssoitumisen ymmärtäminen edellyttää, että luovutaan “reaalitalouden” ja “rahoitusmarkkinoiden” välisestä erottelusta. Tätä erottelua hyödyntävät sekä “porvarillinen” monetaarinen teoria (joka väittää että raha ja pääoma syntyvät itsestään ja niillä on itsestään ohjautuvat liikkeet joilla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnallisten valtasuhteiden tai inhimillisen työn kanssa) että klassinen vasemmistolainen talousteoria, joka väittää rahoitusmarkkinoiden ilmaisevan vain kuvitteellisia “epätodellisia” ominaisuuksia (ja pitää finanssi”kuplien” puhkeamista oikeudenmukaisena rangaistuksena siitä, ettei niiden takana ollut mitään todellista tuotantoa).

Disinflaation kuvaaminen rakenteellisena pitkän aikavälin prosessina tarkoittaa, että sen alkuperänä ei enää nähdä 1990-luvun loppupuolen Aasian kriisiä, vaan se alkaa jo vuoden Yhdysvaltain vuoden 1979 monetaristisesta käänteestä. 1970-luvun aikana tapahtui historiallinen murros, jonka taustalla olivat 1960-luvun aikana kiihtyneet työläistaistelut. Noin vuodesta 1966 pääoman voitot kääntyivät laskuun, koska palkkavaatimukset ja ns. kollektiivisen kulutuksen (julkiset palvelut, tulonsiirrot jne.) kustannukset alkoivat kasvaa työn tuottavuutta nopeammin. Vastauksena kiihtyneeseen työläisvastarintaan, jota niiden painostuksesta omaksuttu keynesiläinen talouspoliittinen ajattelutapa vahvisti, pääoma omaksui uusia kontrollikeinoja, kuten monetaristisen rahapolitiikan sekä ennen kaikkea informaatioteknologian ja kommunikatiivisten valmiuksien hyödyntämisen. Tietokoneet, jotka kehiteltiin 1970-luvun aikana hippien autotalleissa, otettiin laajempaan tuotannolliseen käyttöön, koska työläistaistelut pakottivat pääoman kehittämään uusia tuotantomalleja. Työläiset kieltäytyivät epäitsenäisestä ja mekaanisesta työstä, minkä vuoksi pääoman oli pakko alkaa hyödyntää enemmän työläisten yhteistoimintaa ja itseorganisaatiota ja luoda niille perustuvia tuotantomalleja.

Marazzin mukaan tämä käänne koitui kuitenkin yritysten onneksi, sillä kommunikatiivisten ja yhteistoiminnallisten kykyjen hyödyntäminen avasi tien kasvavien tuottojen talouteen. Tämä tarkoittaa, että ”elävän työn tuotantokynnyksiä ei enää määrää fyysinen kiinteä pääoma eikä myöskään työllisyysaste.” Toisin sanoen, yhtäältä tuotettua immateriaalista hyödykettä voidaan monistaa loputtomiin käytännössä ilmaiseksi ja sen leviäminen periaatteessa vain edistää sen leviämistä edelleen (ajatelkaa esimerkiksi YouTuben tai muiden vastaavien roolia musiikin mainostajana). Toisaalta kulutuksen takaaminen ei enää ole riippuvaista työllisyydestä, jonka kasvaminen ”liian suureksi” nosti fordistisessa taloudessa palkkoja niin, että yritysten toimnta ei enää ollut yhtä kannattavaa, kun taas työttömyys veti palkkoja alas, mutta heikensi effektiivistä kysyntää. ”Kasvavien tuottojen taloudessa” nämä tekijät on ohitettu. Sen vuoksi sijoitukset yhdelle sektorille eivät periaatteessa milloinkaan kyllästä tai vähennä voittoja sillä sektorilla, vaan sektorien rajat pikemminkin hälventyvät kun kaikkialla on kyse samasta ”inhimillisestä pääomasta”, johon investoinnit tuottavat vain alati suuremman voiton.

Tosiasiallista kysyntää ei siis enää rahoita työllisyys ja palkkatulot, vaan se rahoitetaan kasvavassa määrin finanssituotoilla tai finanssituotteiden arvon kasvulla, joka puolestaan on yritysten itsensä sisäisesti rahoittamaa. Yritykset lainaavat rahaa pankkijärjestelmästä ja ostavat sillä omia osakkeitaan korottaakseen niiden hintaa. Näiden hintojen nousu puolestaan kasvattaa ihmisten varallisuutta ja tämä pitää yllä kysyntää. Kokonaiskulutuksen taso pysyy yllä sen ansiosta, että kotitaloukset joko saavat tuloja osakemarkkinoilta tai sitten velkaantuvat. Joka tapauksessa tosiasiallisen kysynnän rahoitus perustuu pikemminkin finanssimarkkinoilta tuleviin tuloihin kuin työllisyyden kasvuun.

Tämä tosiasiallisen kysynnän ylläpitäminen taas edellyttää finanssilikviditeetin takaamista, joka kuten Marazzi jo aiemmin on osoittanut, perustuu julkisen mielipiteen valtaan. Taloudessa kiertävän rahan määrää, joka tekee mahdolliseksi tuotettujen hyödykkeiden muuttamisen rahaksi eli niiden arvon realisoimisen, eivät siis enää määritä kansalliset keskuspankit, vaan finanssimarkkinat. Tämä on ratkaiseva ero verrattuna fordistiseen talouteen, jossa rahan liikkeellelaskeminen ja kulutukseen päätyvän rahan määrä riippui keskuspankeista. Toki keskuspankit ovat edelleen se taho, joka muodollisesti laskee rahan liikkeelle, mutta ne toimivat nykyisin rahoitusmarkkinoiden määräämissä puitteissa. Hyödykkeiden arvon realisoimiseen vaadittavan rahan määrän määrää nykyisin osakemarkkinoiden kehitys ja se siis huolehtii tosiasiallisen kysynnän takaamisesta. Likviditeetin luominen siirtyy kansallisista pankkijärjestelmistä globaaleille rahoitusmarkkinoille. Tämä merkitsee tietenkin ratkaisevaa muutosta suvereniteetin luonteessa.