Arkisto: kesäkuu 5, 2007
Aarteenmuodostus ja paniikki
Marazzin mukaan paniikki on aarteenmuodostuksen tekijä. Paniikkikokemuksen aiheuttajaksi hän näkee niin sietämättömän pelon, että “se estää ajatuksen ja toiminnan organisoimisen, kykenee riistämään persoonallisuuden, aiheuttamaan epäpersoonallista käytöstä ja massamittaista matkimista”. Kuitenkin Marazzi (s.118) asettuu sille kannalle, että paniikissa on järjestystä ja että paniikki on myös kielellinen ilmiö, metafora. Jungiin viitaten Marazzi näkee, että “jos vaisto toimii ja samanaikaisesti muodostaa mielikuvan toiminnastaan, eli tuottaa siis esityksen itsestään, silloin paniikin ‘armoilla oleminen’ ja sen tuottama persoonallisuuden riisto muodostavat kokemuksen samanaikaisesti primääristä ja älykkäästä käyttäytymisestä.”
Vaikka yksittäisen sijoittajan mimeettisessä toiminnassa on rationaalisuutensa silloin, kun jokaisella on tietovaje markkinoista, sillä on myös toinen puoli. Kun on pelko siitä, että “konventiot ja institutionalisoitu valta ovat kykenemättömiä hallitsemaan taloudellisen kehityksen muuttuneita yhteiskunnallisia olosuhteita”, leviää kansan keskuudessa paniikki. Marazzi (s.119) kuvaa sitä järjettömäksi ryntäykseksi luukuille “riskialttiiksi” mielletyn omaisuuden ottamiseksi uudestaan haltuun rahan muodossa. Tässä paljastuu hänen mukaansa kapitalistisen tuotantotavan paniikkiluonne.
Paniikki on tärkeä käsite Marazzille sen kielellisen ulottuvuuden vuoksi. Paniikki on sanan käytön menettämistä enemmän kuin sen fyysisiä ilmentymiä. Paniikissa “[p]elko on niin suuri, ettei se kykene kiteytymään mihinkään viitekohteeseen, jota vastaan voisi puolustautua, mikä on sama kuin ettei enää kykene tuottamaan representaatioita.” Uuden talouden analyysissä tämä ulottuvuus on tärkeä, koska nimenomaan kielellä on ratkaiseva merkitys postfordistisessa tuotannossa. Marazzi (s.120) menee huomattavan pitkälle sanoessaan, että “postfordistisessa yhteiskunnassa maailma kokonaisuudessaan, [--], on puhtaasti kielellinen maailma.” Hän (s.121) perustelee tätä sillä, että postfordistisessa maailmassa kieli on “tavaroiden tuotantoväline ja siten, itse elämämme aineellinen ehto, puhekyvyn, ‘valmiuden kieleen’ menettäminen merkitsee, että menetämme kuuluvuuden maailmaan sellaisenaan, että menetämme sen, mikä yhdistää niitä monia, jotka muodostavat yhteisön.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten tämä on erityisesti postfordistinen piirre. Aikaisemminkin ihmisen selviytyminen on ollut myös aineellista selviytymistä ja hän on tarvinnut siihen muita ihmisiä. Jos kielellinen yhteys katkeaa, katkeaa samalla myös sosiaalinen side ja ihmisen selviytyminen jopa aineellisessa mielessä on vaarassa, kun osallisuus yhteisön elämää ylläpitäviin toimintatapoihin häviää.
Luvun loppuosan keskustelua väestä, vastarinnasta, paniikista ja normalisoinnista on melko vaikea seurata. Toisaalta Marazzi (s.122) näkee, että mimeettisen käyttäytymisen ja paniikin vuoksi postfordistinen järjestelmä on katastrofeihin taipuvaista. Näitä vastaan tulee nousta vastarintaa, mutta se on toimivaa ainoastaan, “jos yksilön vastarinta on samanaikaisesti monen vastarintaa, vain jos katastrofin vaaran merkkien tulkinta tapahtuu sellaisessa kielen käytössä, joka yhdistää ja säilyttää väen moneuden.” Toisaalta Marazzi (s.124) näkee, että “[m]arkkinoiden ‘normalisoimiseksi’, niiden sääntelemiseksi keskushallinnon viranomaiskorkeuksista on välttämätöntä provosoida katastrofi, synnyttää sellainen paniikki, joka yhdenmukaistaa monien käyttäytymisen, joka muuttaa väen yhden ja saman logiikan yhdistämäksi kansaksi.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten Marazzin ehdottama väen yhdistäminen eroaa keskushallinnon käyttämästä käyttäytymisen yhdenmukaistamisesta. Miten yhdistää moneus luomatta ykseyttä? Tähän Marazzilla ei tunnu olevan vastausta.
Aarteenmuodostus ja väki
Marazzi aloittaa tämän lyhyen luvun edellisen luvun pääkohtien kertauksella. Tämän jälkeen hän keskittyy siihen, miten uudessa taloudessa overtradingin yläraja eroaa fordistisessa taloudessa vallinneesta tilanteesta. Marazzin (s. 114-5) mukaan uudessa taloudessa sykli voi jatkaa kasvuaan yli täystyöllisyyskynnyksen kolmesta syystä, jotka liittyvät uusiin teknologioihin: I) niiden kustannukset ovat laskevia, II) niiden tuotteilla on kasvavat tuotot rajakustannusten lähetessä nollaa ja III) niiden kielellinen luonne määrittää potentiaaliset markkinat lähestulkoon äärettömiksi. Uudessa taloudessa kielellisellä ulottuvuudella ole suuri vaikutus tuotantoteknologiaan, mutta myös kulutus on merkittävältä osalta aineetonta. Tästä seuraa, että uusi talous vaatii ei-taloudellista aikaa informaatiohyödykkeiden kulutukseen.
Marazzin (s. 115) määritelmän mukaan uudessa taloudessa overtradingin ylärajaa lähestytään, kun osakkeiden P/E-luku1 on liian korkea keskimääräiselle sijoittajalle. Tällöin “[a]lkaa (marxilaisittain) aarteenmuodostus, tai (keynesiläisittäin) likviditeetin suosiminen, toisin sanoen investoinneista pidättäytyminen.” Aarteenmuodostus paljastaa ristiriidan yksilöllisen ja kollektiivisen rationaalisuuden välillä: “Mikä on rationaalista yksilötasolla (myydä silloin kun olettaa, että osakkeen nousu on saavuttanut huippunsa), ei ole sitä kollektiivisella tasolla (jos kaikki myyvät samaan aikaan, ei ole mahdollisia ostajia).” Marazzin (s. 116) mukaan aarteenmuodostus on kuitenkin edelleen yksityisomaisuuden uudelleen jakamisen prosessi, koska taloudellisen arvon ja finanssiarvon välillä vallitsee ristiriita. “Tuottavan pääoman liikkumattomuus on tosiasia, jota osakkeiden likviditeetti, likvidin pääoman liikkuvuus, ei voi muuttaa. Globaalia likviditeettiä ei ole, koska maailmanlaajuisesti markkinat ovat peruuttamattomasti sidottu tuottavaan pääomaan.”
Syklisen muodon rationaalisuus
Luvun alussa Marazzi kuvaa kapitalistisen tuotantotavan erityisyyttä vertaamalla sitä kalastajien alkukantaiseen yhteisöön ilman yksityisyrittäjiä. Kalastajien yhteisössä työvälineitä pystytään tuottamaan vain siirtämällä miehiä kalastuksesta kanoottien rakentamiseen, jolloin kalastus ja myös kalojen kulutus laskee. Marazzin (s.106) johtopäätös on se, että ”välinehyödykkeitä tuottava sektori I ei koskaan kehity riippumatta kulutushyödykkeitä tuottavasta sektorista II, vaan [--] se kehittyy suhteessa kulutustavaroita tuottavan sektorin taantumiseen.” Marazzi käyttämässä Arrighin esimerkin seuraavassa vaiheessa kuvitellaan, että yksityisyrittäjät ottavat kaikki yhteisön taloudelliset toiminnot käsiinsä. Sen seurauksena perustoiminto kääntyy päälaelleen: yksityisyrittäjät eivät lisää kanoottien tuotantoa kalan kulutuksen laskiessa eivätkä rajoita niiden tuotantoa kalan kulutuksen kasvaessa. Yleisemmin ilmaistuna, kapitalisti joutuu investoimaan, kun investointiin käytettävät varat alkavat käydä vähiin ja olemaan investoimatta tai hidastamaan investointeja kun varoja investointiin on yllin kyllin. Tämän mallin mukaan toimii ”yhteiskunnallisen tuotannon ja vaurauden yksityisen haltuunoton välinen perustava ristiriita”, jota Marazzi (s.106-7) kutsuu myös kapitalistisen tuotantotavan rakenteelliseksi epätasapainoksi.
Rakenteellisesta epätasapainosta huolimatta kapitalistinen talousjärjestelmä kuitenkin jatkaa toimintaansa. Marazzin (s.107) mukaan kalastajien kapitalistisessa yhteisössä investoinnit ja kulutus voivat lisääntyä tai vähentyä samanaikaisesti vain yhdellä ehdolla: ”yhteisössä on työttömien ja/tai työvälineiden reservi, jonka voi ottaa käyttöön ja vetää pois käytöstä olosuhteista riippuen.” Avoimessa talousjärjestelmässä on käytössä myös ulkoinen panos pääoman ja ihmisten muodossa, joka on todellista potentiaalia täydentävää joustavuutta. Marazzin (s.107) mukaan ”[j]uuri tämä sisäinen ja/tai ulkoinen reservi, siis juuri tämä järjestelmän itsensä pyrkimys alityöllisyyteen mahdollistaa sen, että kapitalistinen talous voi toimia käänteisellä logiikalla suhteessa kalastajien yhteisöön: [--] se tuottaa ja investoi kasvavassa suhteessa lisäkulutukseen.”
Marazzi (s.108) käyttää overtradingin käsitettä kuvaamaan lisätuloa, jolla kokonaistulo saatetaan uusklassisen taloustieteen kuvaamaan yleiseen tasapainoon. Oleellista on se, että tämä lisätulo luodaan kierron ulkopuolelta ja että siinä aktiivisesti oletetaan tietoisuus pääoman kollektiivisesta intressistä. Fordistisella kaudella overtradingia leimaava ominaisuus oli hyvinvointivaltion deficit spending. Se loi lisäkysynnän muuttamalla keynesiläisittäin hyvinvointivaltion avulla käyttämättömät inhimilliset resurssit palkkatyövoimaksi ja sen syklin yläraja on ollut täystyöllisyys. Uudessa taloudessa rahoitusmarkkinoiden overtradingin pyrkimyksenä on inhimillisten kognitiivisten resurssien täysimittainen hyödyntäminen. Uudessa taloudessa taantumakriisi saa alkunsa, kun lähestytään ihmisten informaatiohyödykkeiden tarjonnan sulattamiskyvyn rajaa. Marazzi (s.109) huomauttaa, että “[f]ordistisella kaudella hyvinvointivaltion rooli lisäkysynnän luojana ei koskaan tehnyt tyhjäksi perifeeristen maiden roolia imperialistisen kierron ulkopuolisina markkinarakoina”. Vastaavalla tavalla uudessa taloudessa finanssoituminen ei poista näitä kahta aiempaa keinoa, vaikka asettaa ne uusiin mittasuhteisiin.
Luvun lopuksi Marazzi kiinnittää huomiota vielä siihen, miten uusi kapitalistinen omaisuus ilmenee elämäntapojen kontrollina, joka pohjautuu työvoiman yleiseen kielelliseen kykyyn. Tästä esimerkkinä Marazzi (s.113) käyttää QWERTY-näppäimistön kehittämistä: “[H]idastamalla parhaimpien konekirjoittajien lyöntinopeutta QWERTY-näppäimistö on mahdollistanut maailman väestön kielellisen kyvyn ‘hyödyntämisen’.” Siinä “meissä jokaisessa oleva” abstrakti konekirjoittajan kielellinen kyky saa muodon, palkkatyön muodon. Lisäksi tämä edellyttää innovaatioiden monopolia, henkistä tekijänoikeutta, joten uudessa taloudessa patentoimisesta on tullut keino turvata general intellectin kapitalistinen kontrolli.
