Aarteenmuodostus ja paniikki

Marazzin mukaan paniikki on aarteenmuodostuksen tekijä. Paniikkikokemuksen aiheuttajaksi hän näkee niin sietämättömän pelon, että “se estää ajatuksen ja toiminnan organisoimisen, kykenee riistämään persoonallisuuden, aiheuttamaan epäpersoonallista käytöstä ja massamittaista matkimista”. Kuitenkin Marazzi (s.118) asettuu sille kannalle, että paniikissa on järjestystä ja että paniikki on myös kielellinen ilmiö, metafora. Jungiin viitaten Marazzi näkee, että “jos vaisto toimii ja samanaikaisesti muodostaa mielikuvan toiminnastaan, eli tuottaa siis esityksen itsestään, silloin paniikin ‘armoilla oleminen’ ja sen tuottama persoonallisuuden riisto muodostavat kokemuksen samanaikaisesti primääristä ja älykkäästä käyttäytymisestä.”

Vaikka yksittäisen sijoittajan mimeettisessä toiminnassa on rationaalisuutensa silloin, kun jokaisella on tietovaje markkinoista, sillä on myös toinen puoli. Kun on pelko siitä, että “konventiot ja institutionalisoitu valta ovat kykenemättömiä hallitsemaan taloudellisen kehityksen muuttuneita yhteiskunnallisia olosuhteita”, leviää kansan keskuudessa paniikki. Marazzi (s.119) kuvaa sitä järjettömäksi ryntäykseksi luukuille “riskialttiiksi” mielletyn omaisuuden ottamiseksi uudestaan haltuun rahan muodossa. Tässä paljastuu hänen mukaansa kapitalistisen tuotantotavan paniikkiluonne.

Paniikki on tärkeä käsite Marazzille sen kielellisen ulottuvuuden vuoksi. Paniikki on sanan käytön menettämistä enemmän kuin sen fyysisiä ilmentymiä. Paniikissa “[p]elko on niin suuri, ettei se kykene kiteytymään mihinkään viitekohteeseen, jota vastaan voisi puolustautua, mikä on sama kuin ettei enää kykene tuottamaan representaatioita.” Uuden talouden analyysissä tämä ulottuvuus on tärkeä, koska nimenomaan kielellä on ratkaiseva merkitys postfordistisessa tuotannossa. Marazzi (s.120) menee huomattavan pitkälle sanoessaan, että “postfordistisessa yhteiskunnassa maailma kokonaisuudessaan, [--], on puhtaasti kielellinen maailma.” Hän (s.121) perustelee tätä sillä, että postfordistisessa maailmassa kieli on “tavaroiden tuotantoväline ja siten, itse elämämme aineellinen ehto, puhekyvyn, ‘valmiuden kieleen’ menettäminen merkitsee, että menetämme kuuluvuuden maailmaan sellaisenaan, että menetämme sen, mikä yhdistää niitä monia, jotka muodostavat yhteisön.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten tämä on erityisesti postfordistinen piirre. Aikaisemminkin ihmisen selviytyminen on ollut myös aineellista selviytymistä ja hän on tarvinnut siihen muita ihmisiä. Jos kielellinen yhteys katkeaa, katkeaa samalla myös sosiaalinen side ja ihmisen selviytyminen jopa aineellisessa mielessä on vaarassa, kun osallisuus yhteisön elämää ylläpitäviin toimintatapoihin häviää.

Luvun loppuosan keskustelua väestä, vastarinnasta, paniikista ja normalisoinnista on melko vaikea seurata. Toisaalta Marazzi (s.122) näkee, että mimeettisen käyttäytymisen ja paniikin vuoksi postfordistinen järjestelmä on katastrofeihin taipuvaista. Näitä vastaan tulee nousta vastarintaa, mutta se on toimivaa ainoastaan, “jos yksilön vastarinta on samanaikaisesti monen vastarintaa, vain jos katastrofin vaaran merkkien tulkinta tapahtuu sellaisessa kielen käytössä, joka yhdistää ja säilyttää väen moneuden.” Toisaalta Marazzi (s.124) näkee, että “[m]arkkinoiden ‘normalisoimiseksi’, niiden sääntelemiseksi keskushallinnon viranomaiskorkeuksista on välttämätöntä provosoida katastrofi, synnyttää sellainen paniikki, joka yhdenmukaistaa monien käyttäytymisen, joka muuttaa väen yhden ja saman logiikan yhdistämäksi kansaksi.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten Marazzin ehdottama väen yhdistäminen eroaa keskushallinnon käyttämästä käyttäytymisen yhdenmukaistamisesta. Miten yhdistää moneus luomatta ykseyttä? Tähän Marazzilla ei tunnu olevan vastausta.