Vaikka yksittäisen sijoittajan mimeettisessä toiminnassa on rationaalisuutensa silloin, kun jokaisella on tietovaje markkinoista, sillä on myös toinen puoli. Kun on pelko siitä, että “konventiot ja institutionalisoitu valta ovat kykenemättömiä hallitsemaan taloudellisen kehityksen muuttuneita yhteiskunnallisia olosuhteita”, leviää kansan keskuudessa paniikki. Marazzi (s.119) kuvaa sitä järjettömäksi ryntäykseksi luukuille “riskialttiiksi” mielletyn omaisuuden ottamiseksi uudestaan haltuun rahan muodossa. Tässä paljastuu hänen mukaansa kapitalistisen tuotantotavan paniikkiluonne.

Paniikki on tärkeä käsite Marazzille sen kielellisen ulottuvuuden vuoksi. Paniikki on sanan käytön menettämistä enemmän kuin sen fyysisiä ilmentymiä. Paniikissa “[p]elko on niin suuri, ettei se kykene kiteytymään mihinkään viitekohteeseen, jota vastaan voisi puolustautua, mikä on sama kuin ettei enää kykene tuottamaan representaatioita.” Uuden talouden analyysissä tämä ulottuvuus on tärkeä, koska nimenomaan kielellä on ratkaiseva merkitys postfordistisessa tuotannossa. Marazzi (s.120) menee huomattavan pitkälle sanoessaan, että “postfordistisessa yhteiskunnassa maailma kokonaisuudessaan, [--], on puhtaasti kielellinen maailma.” Hän (s.121) perustelee tätä sillä, että postfordistisessa maailmassa kieli on “tavaroiden tuotantoväline ja siten, itse elämämme aineellinen ehto, puhekyvyn, ‘valmiuden kieleen’ menettäminen merkitsee, että menetämme kuuluvuuden maailmaan sellaisenaan, että menetämme sen, mikä yhdistää niitä monia, jotka muodostavat yhteisön.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten tämä on erityisesti postfordistinen piirre. Aikaisemminkin ihmisen selviytyminen on ollut myös aineellista selviytymistä ja hän on tarvinnut siihen muita ihmisiä. Jos kielellinen yhteys katkeaa, katkeaa samalla myös sosiaalinen side ja ihmisen selviytyminen jopa aineellisessa mielessä on vaarassa, kun osallisuus yhteisön elämää ylläpitäviin toimintatapoihin häviää.

Luvun loppuosan keskustelua väestä, vastarinnasta, paniikista ja normalisoinnista on melko vaikea seurata. Toisaalta Marazzi (s.122) näkee, että mimeettisen käyttäytymisen ja paniikin vuoksi postfordistinen järjestelmä on katastrofeihin taipuvaista. Näitä vastaan tulee nousta vastarintaa, mutta se on toimivaa ainoastaan, “jos yksilön vastarinta on samanaikaisesti monen vastarintaa, vain jos katastrofin vaaran merkkien tulkinta tapahtuu sellaisessa kielen käytössä, joka yhdistää ja säilyttää väen moneuden.” Toisaalta Marazzi (s.124) näkee, että “[m]arkkinoiden ‘normalisoimiseksi’, niiden sääntelemiseksi keskushallinnon viranomaiskorkeuksista on välttämätöntä provosoida katastrofi, synnyttää sellainen paniikki, joka yhdenmukaistaa monien käyttäytymisen, joka muuttaa väen yhden ja saman logiikan yhdistämäksi kansaksi.” On kuitenkin vaikea nähdä, miten Marazzin ehdottama väen yhdistäminen eroaa keskushallinnon käyttämästä käyttäytymisen yhdenmukaistamisesta. Miten yhdistää moneus luomatta ykseyttä? Tähän Marazzilla ei tunnu olevan vastausta.

Marazzin (s. 115) määritelmän mukaan uudessa taloudessa overtradingin ylärajaa lähestytään, kun osakkeiden P/E-luku1 on liian korkea keskimääräiselle sijoittajalle. Tällöin “[a]lkaa (marxilaisittain) aarteenmuodostus, tai (keynesiläisittäin) likviditeetin suosiminen, toisin sanoen investoinneista pidättäytyminen.” Aarteenmuodostus paljastaa ristiriidan yksilöllisen ja kollektiivisen rationaalisuuden välillä: “Mikä on rationaalista yksilötasolla (myydä silloin kun olettaa, että osakkeen nousu on saavuttanut huippunsa), ei ole sitä kollektiivisella tasolla (jos kaikki myyvät samaan aikaan, ei ole mahdollisia ostajia).” Marazzin (s. 116) mukaan aarteenmuodostus on kuitenkin edelleen yksityisomaisuuden uudelleen jakamisen prosessi, koska taloudellisen arvon ja finanssiarvon välillä vallitsee ristiriita. “Tuottavan pääoman liikkumattomuus on tosiasia, jota osakkeiden likviditeetti, likvidin pääoman liikkuvuus, ei voi muuttaa. Globaalia likviditeettiä ei ole, koska maailmanlaajuisesti markkinat ovat peruuttamattomasti sidottu tuottavaan pääomaan.”

Rakenteellisesta epätasapainosta huolimatta kapitalistinen talousjärjestelmä kuitenkin jatkaa toimintaansa. Marazzin (s.107) mukaan kalastajien kapitalistisessa yhteisössä investoinnit ja kulutus voivat lisääntyä tai vähentyä samanaikaisesti vain yhdellä ehdolla: ”yhteisössä on työttömien ja/tai työvälineiden reservi, jonka voi ottaa käyttöön ja vetää pois käytöstä olosuhteista riippuen.” Avoimessa talousjärjestelmässä on käytössä myös ulkoinen panos pääoman ja ihmisten muodossa, joka on todellista potentiaalia täydentävää joustavuutta. Marazzin (s.107) mukaan ”[j]uuri tämä sisäinen ja/tai ulkoinen reservi, siis juuri tämä järjestelmän itsensä pyrkimys alityöllisyyteen mahdollistaa sen, että kapitalistinen talous voi toimia käänteisellä logiikalla suhteessa kalastajien yhteisöön: [--] se tuottaa ja investoi kasvavassa suhteessa lisäkulutukseen.”

Marazzi (s.108) käyttää overtradingin käsitettä kuvaamaan lisätuloa, jolla kokonaistulo saatetaan uusklassisen taloustieteen kuvaamaan yleiseen tasapainoon. Oleellista on se, että tämä lisätulo luodaan kierron ulkopuolelta ja että siinä aktiivisesti oletetaan tietoisuus pääoman kollektiivisesta intressistä. Fordistisella kaudella overtradingia leimaava ominaisuus oli hyvinvointivaltion deficit spending. Se loi lisäkysynnän muuttamalla keynesiläisittäin hyvinvointivaltion avulla käyttämättömät inhimilliset resurssit palkkatyövoimaksi ja sen syklin yläraja on ollut täystyöllisyys. Uudessa taloudessa rahoitusmarkkinoiden overtradingin pyrkimyksenä on inhimillisten kognitiivisten resurssien täysimittainen hyödyntäminen. Uudessa taloudessa taantumakriisi saa alkunsa, kun lähestytään ihmisten informaatiohyödykkeiden tarjonnan sulattamiskyvyn rajaa. Marazzi (s.109) huomauttaa, että “[f]ordistisella kaudella hyvinvointivaltion rooli lisäkysynnän luojana ei koskaan tehnyt tyhjäksi perifeeristen maiden roolia imperialistisen kierron ulkopuolisina markkinarakoina”. Vastaavalla tavalla uudessa taloudessa finanssoituminen ei poista näitä kahta aiempaa keinoa, vaikka asettaa ne uusiin mittasuhteisiin.

Luvun lopuksi Marazzi kiinnittää huomiota vielä siihen, miten uusi kapitalistinen omaisuus ilmenee elämäntapojen kontrollina, joka pohjautuu työvoiman yleiseen kielelliseen kykyyn. Tästä esimerkkinä Marazzi (s.113) käyttää QWERTY-näppäimistön kehittämistä: “[H]idastamalla parhaimpien konekirjoittajien lyöntinopeutta QWERTY-näppäimistö on mahdollistanut maailman väestön kielellisen kyvyn ‘hyödyntämisen’.” Siinä “meissä jokaisessa oleva” abstrakti konekirjoittajan kielellinen kyky saa muodon, palkkatyön muodon. Lisäksi tämä edellyttää innovaatioiden monopolia, henkistä tekijänoikeutta, joten uudessa taloudessa patentoimisesta on tullut keino turvata general intellectin kapitalistinen kontrolli.

“Säästöjen fordistisessa kierrossa” ne tulot, jotka jäivät yli välittömän hengissäpysymisen tarpeista, talletettiin kansalliseen pankkijärjestelmään ja sen kautta kansallisiin valtion obligaatioihin, joiden tuotto oli suhteellisen varmaa ja vakaata, mutta matalaa. Kotitalouksien tulevat tulot sidottiin siis kansallisten obligaatioiden tuottoihin. Nykyisin kansallisen hyvinvointivaltion merkitys riskien jakamisen koneistona vähenee ja väistyy globaalien finanssimarkkinoiden tieltä. Käynnissä on siis “riskin maailmanlaajuinen globalisaatio tai jakaminen” (54).

Marazzin mukaan säästöjen finanssimarkkinoille ohjautumisen syyt ovat postfordistisen tuotantotavan disinflatorisessa luonteessa. Postfordismissa disinflaatiosta (inflaatiotason rakenteellisesta laskusta tai jopa inflaation pysähtymisestä) tulee rakenteellinen pysyvä tekijä. Tämä johtuu siitä, että ne fordistisen makrotaloudellisen järjestelmän piirteet, jotka saivat aikaan jatkuvan inflaation, ovat hävinneet. Fordismissa palkkojen sitominen tuottavuuteen, poistojen ennakointi yritysten voitossa ja keskuspankin rahapolitiikka saivat aikaan sen, että inflaatio oli jatkuvaa. Postfordismiin kuuluvat työn organisaation ja hallinnan muutokset (prekarisaatio) ovat kuitenkin johtaneet siihen, että palkkatason nousu ja inflaatio ylipäänsä on pysähtynyt. Eläkerahastot joutuvat siksi maksamaan talletuksista tuottoja rahassa, jonka arvo ei säännönmukaisesti laske, mutta muuttuu ennakoimattomasti. Sen vuoksi ne etsivät korkeita ja samalla riskialttiita tuottoja, joita on saatavilla ainoastaan finanssimarkkinoilta, lyhyen aikavälin spekulaation ja riskisijoitusten avulla, ei matalien tuottojen valtion obligaatioista. Näin ollen “finanssiglobalisaatiolla on alkuperänsä suoraan tuotantotapojen rakenteellisissa muutoksissa” (54), Marazzi toteaa.

Marazzin mukaan finanssoitumisen ymmärtäminen edellyttää, että luovutaan “reaalitalouden” ja “rahoitusmarkkinoiden” välisestä erottelusta. Tätä erottelua hyödyntävät sekä “porvarillinen” monetaarinen teoria (joka väittää että raha ja pääoma syntyvät itsestään ja niillä on itsestään ohjautuvat liikkeet joilla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnallisten valtasuhteiden tai inhimillisen työn kanssa) että klassinen vasemmistolainen talousteoria, joka väittää rahoitusmarkkinoiden ilmaisevan vain kuvitteellisia “epätodellisia” ominaisuuksia (ja pitää finanssi”kuplien” puhkeamista oikeudenmukaisena rangaistuksena siitä, ettei niiden takana ollut mitään todellista tuotantoa).

Disinflaation kuvaaminen rakenteellisena pitkän aikavälin prosessina tarkoittaa, että sen alkuperänä ei enää nähdä 1990-luvun loppupuolen Aasian kriisiä, vaan se alkaa jo vuoden Yhdysvaltain vuoden 1979 monetaristisesta käänteestä. 1970-luvun aikana tapahtui historiallinen murros, jonka taustalla olivat 1960-luvun aikana kiihtyneet työläistaistelut. Noin vuodesta 1966 pääoman voitot kääntyivät laskuun, koska palkkavaatimukset ja ns. kollektiivisen kulutuksen (julkiset palvelut, tulonsiirrot jne.) kustannukset alkoivat kasvaa työn tuottavuutta nopeammin. Vastauksena kiihtyneeseen työläisvastarintaan, jota niiden painostuksesta omaksuttu keynesiläinen talouspoliittinen ajattelutapa vahvisti, pääoma omaksui uusia kontrollikeinoja, kuten monetaristisen rahapolitiikan sekä ennen kaikkea informaatioteknologian ja kommunikatiivisten valmiuksien hyödyntämisen. Tietokoneet, jotka kehiteltiin 1970-luvun aikana hippien autotalleissa, otettiin laajempaan tuotannolliseen käyttöön, koska työläistaistelut pakottivat pääoman kehittämään uusia tuotantomalleja. Työläiset kieltäytyivät epäitsenäisestä ja mekaanisesta työstä, minkä vuoksi pääoman oli pakko alkaa hyödyntää enemmän työläisten yhteistoimintaa ja itseorganisaatiota ja luoda niille perustuvia tuotantomalleja.

Marazzin mukaan tämä käänne koitui kuitenkin yritysten onneksi, sillä kommunikatiivisten ja yhteistoiminnallisten kykyjen hyödyntäminen avasi tien kasvavien tuottojen talouteen. Tämä tarkoittaa, että ”elävän työn tuotantokynnyksiä ei enää määrää fyysinen kiinteä pääoma eikä myöskään työllisyysaste.” Toisin sanoen, yhtäältä tuotettua immateriaalista hyödykettä voidaan monistaa loputtomiin käytännössä ilmaiseksi ja sen leviäminen periaatteessa vain edistää sen leviämistä edelleen (ajatelkaa esimerkiksi YouTuben tai muiden vastaavien roolia musiikin mainostajana). Toisaalta kulutuksen takaaminen ei enää ole riippuvaista työllisyydestä, jonka kasvaminen ”liian suureksi” nosti fordistisessa taloudessa palkkoja niin, että yritysten toimnta ei enää ollut yhtä kannattavaa, kun taas työttömyys veti palkkoja alas, mutta heikensi effektiivistä kysyntää. ”Kasvavien tuottojen taloudessa” nämä tekijät on ohitettu. Sen vuoksi sijoitukset yhdelle sektorille eivät periaatteessa milloinkaan kyllästä tai vähennä voittoja sillä sektorilla, vaan sektorien rajat pikemminkin hälventyvät kun kaikkialla on kyse samasta ”inhimillisestä pääomasta”, johon investoinnit tuottavat vain alati suuremman voiton.

Tosiasiallista kysyntää ei siis enää rahoita työllisyys ja palkkatulot, vaan se rahoitetaan kasvavassa määrin finanssituotoilla tai finanssituotteiden arvon kasvulla, joka puolestaan on yritysten itsensä sisäisesti rahoittamaa. Yritykset lainaavat rahaa pankkijärjestelmästä ja ostavat sillä omia osakkeitaan korottaakseen niiden hintaa. Näiden hintojen nousu puolestaan kasvattaa ihmisten varallisuutta ja tämä pitää yllä kysyntää. Kokonaiskulutuksen taso pysyy yllä sen ansiosta, että kotitaloukset joko saavat tuloja osakemarkkinoilta tai sitten velkaantuvat. Joka tapauksessa tosiasiallisen kysynnän rahoitus perustuu pikemminkin finanssimarkkinoilta tuleviin tuloihin kuin työllisyyden kasvuun.

Tämä tosiasiallisen kysynnän ylläpitäminen taas edellyttää finanssilikviditeetin takaamista, joka kuten Marazzi jo aiemmin on osoittanut, perustuu julkisen mielipiteen valtaan. Taloudessa kiertävän rahan määrää, joka tekee mahdolliseksi tuotettujen hyödykkeiden muuttamisen rahaksi eli niiden arvon realisoimisen, eivät siis enää määritä kansalliset keskuspankit, vaan finanssimarkkinat. Tämä on ratkaiseva ero verrattuna fordistiseen talouteen, jossa rahan liikkeellelaskeminen ja kulutukseen päätyvän rahan määrä riippui keskuspankeista. Toki keskuspankit ovat edelleen se taho, joka muodollisesti laskee rahan liikkeelle, mutta ne toimivat nykyisin rahoitusmarkkinoiden määräämissä puitteissa. Hyödykkeiden arvon realisoimiseen vaadittavan rahan määrän määrää nykyisin osakemarkkinoiden kehitys ja se siis huolehtii tosiasiallisen kysynnän takaamisesta. Likviditeetin luominen siirtyy kansallisista pankkijärjestelmistä globaaleille rahoitusmarkkinoille. Tämä merkitsee tietenkin ratkaisevaa muutosta suvereniteetin luonteessa.

Työn luonteen muutoksen määrittely on tavallaan johdantoa sille, että Marazzi kritisoi empiirisiä tutkimuksia, joiden mukaan työaika on lyhentynyt. Hän viittaa metodologisiin ongelmiin, mutta toisaalta hän vaikuttaa olevan samaa mieltä sosiologi Juliet Schorin kanssa siitä, että keskimääräinen työpäivä on pidentynyt 1970-luvulta 1990-luvulle mennessä. Joka tapauksessa Marazzi (s.49) näkee, että “on ilmeistä kuinka kysymys ajasta ja ansiotyöhön käytetyn ajan supistumisesta on melkoisen monimutkainen eikä missään mielessä ratkaistavissa pelkästään ammattiyhdistysliikkeen sopimusten puitteissa.” Hän huomauttaa, että tavaroiden tuottamiseen tarvittavien manuaalisten liikkeiden toteutukseen käytetty aika lyhentynyt ja että siitä on yleinen yksimielisyys. Tämä on kuitenkin työntekijän ruumiista irrotetun koneen määrittämää aikaa, mutta elävän kielellis-kommunikatiivis-kanssakäymis-työn aika, joka liittyy subjektien väliseen kommunikaatioon, tulee Marazzin (s.50) mukaan kasvamaan.

Luvun lopussa Marazzi tarkastelee kahta toteutettua työajanlyhennysohjelmaa. Sekä Volkswagenin tehtaan että ranskalaisen réduction du temps de travail -ohjelman seurauksena oli enemmänkin työvoiman joustavuuden lisääminen kuin työpaikkojen määrän kasvu. “Työajan lyhentämisen niin sanottu eettinen ulottuvuus paljastuu taistelussa paremman elämänlaadun puolesta, ei niinkään halussa vapauttaa työpaikkoja.” Toisaalta Marazzi näkee myös, että “[t]yöttömyyden vastaisen taistelun ongelma liittyy ennen kaikkea uuden tulon luomiseen-jakamiseen, ei niinkään olemassa olevan palkan laskuun, joka on seurausta palkkatyöläisten ja työttömien välisestä jaosta.”

Marazzi (s.35) näkee, että Yhdysvaltojen keskuspankin monetaristisen käänteen seurauksena syntyi Euroopan maihin säteilevää kilpailevaa disinflaatiota. Toisin sanoen, kansallisvaltiot pyrkivät kilpailemaan vakaalla hintatasolla, joten hintojen nousuvauhti hidastuu. Marazzin (s.35) mukaan tämä sinetöi vuosina 1986-87 rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen. (ks. Euroopan keskuspankin historiasta [1]) Marazzin näkemys hintavakauden tarkoituksesta eroaa merkittävästi EKP:n kannasta, jonka mukaan hintavakauden ylläpitämiselle on hyvät taloudelliset perusteet ja sen edut tunnustetaan laajalti. Asia halutaan esittää faktana, jonka jokaisen järkevän ihmisen tulee ymmärtää. Tilanteen poliittinen luonne pyritään piilottamaan ja luomaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän tosiasia. EKP:n opettajille käyttöön tarkoitetun oppaan mukaan “[h]intavakauden valitseminen ensisijaiseksi tavoitteeksi osoittaa, että menneistä tapahtumista on opittu. Myös talousteoria ja empiiriset tutkimukset kertovat, että hintavakautta ylläpitämällä rahapolitiikka edistää merkittävästi yleistä taloudellista hyvinvointia ja lisää talouskasvua ja työllisyyttä.”[2]

Finanssoitumisella on seuraus, jonka EKP jättää mainitsematta. Kuten Marazzi (s.36) huomauttaa, että [s]eurauksena tästä on sosiaalivaltion rappeutuminen sisäisten konfliktien sääntelyn tehtävässään. Hän jatkaa:”Finanssoituminen, josta tulee maailmanlaajuisesti hallitseva, kilpailevan disinflaation ja pääomamarkkinoiden sääntelyn purkamisen myötä, tekee julkisesta tilasta likviditeetin luomispaikan[--].” Markkinoiden voima tuli näkyviin esim. Meksikon vuosien 1994-95, Aasian maiden vuoden 1997 ja Venäjän vuoden 1998 kriiseissä. Marazzin (s.37) mukaan “[n]e paljastavat myös institutionaalisten sijoittajien (eläkerahastot ja yleiset sijoitusrahastot) läsnäolon ja niiden kehittyviin maihin sijoittamien länsimaisten työntekijöiden säästöjen volyymin. Länsimainen työntekijä-säästäjä vähät välittää siitä, että hänen eläketurvansa ajaa aasialaiset, meksikolaiset, venäläiset tai proletaarit kriisin. Hän vähät välittää omien sijoitustensa sisällöstä, siitä että päätös sijoittaa tai purkaa sijoituksia vaikuttaa suoraan paikallisten asukkaiden ruumiisiin.”

Marazzin mukaan kysymys ei ole välinpitämättömyydestä tai solidaarisuuden häviämisestä. Hän (s.37) näkee, että se liittyy “informaatioteknologioiden ja yrityksen organisaatiovallankumouksen rakenteellisiin vaikutuksiin työn luonteeseen ja työn ja työntekijän väliseen suhteeseen.” Tämä on synnyttänyt jotain, mitä Marazzi (s.38) kutsuu omaisuusindividualismiksi. Sen syntyyn on vaikuttanut postfordistisen tuotantotavan kyky sulattaa itseensä 1970-luvun fordistisen mallin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kritiikin. “Se on voinut tehdä sen, koska se on ottanut käyttöön työvoiman yleisimmät, julkisimmat (“epämuodollisimmat”) ominaisuudet, nimittäin kielen, kommunikatiivisen ja toisten kanssa tapahtuvan toiminnan.” Toisin sanoen, “[p]ostfordismi on rakentunut niin, että se kykenee ylittämään työsopimuksen pyhittämän taylorilaisen eron työn ja työntekijän välillä, työsuorituksen ja työntekijän ruumiin välillä.”

[1] http://www.ecb.int/ecb/history/emu/html/index.fi.html
[2] http://www.ecb.eu/home/pdf/students/booklet_fi.pdf

Jälleen Marazzi painottaa, että joukkotiedotusvälineiden vaikutus ja rooli finanssimarkkinoiden kehityksessä ei ole niiden toimintaa vääristelevä tekijä. Finanssimarkkinoita ja niiden toimintalogiikkaa ei tule ymmärtää irrationaalisena tai epätodellisena, vaan niillä on oma logiikkansa. Finanssimarkkinoiden toiminnan perustana on jäljittelyyn perustuva laumakäyttäytyminen, jota Marazzi kutsuu mimeettiseksi rationaalisuudeksi.

Tämän logiikan kautta muodostuu finanssimarkkinoiden ja ne muodostavan julkisen mielipiteen suvereenisuus: finanssimarkkinoista tulee hallitseva mahti yhteiskunnassa, jonka sisällä sekä valtio että ns. reaalituotanto joutuvat toimimaan. Kuten edellisessä luvussa kuvattiin, muodostuu uudenlainen vallan logiikka, jossa ”julkisen mielipiteen valta määrää yksilöiden kohtaloita. Omien osakkeenomistajan etujensa nimissä palkansaajan (julkisen tai yksityisen sektorin) on irtisanottava itsensä, jos Wall Street sitä vaatii.”

Tämän vallan logiikan ymmärtämiseksi on nimenomaan kyettävä analysoimaan finanssimarkkinoiden toimintaa sen oman rationaalisuuden kautta ja hylättävä ajatus finanssi- ja reaalitalouden perustavasta erosta tai finanssimarkkinoiden perustumisesta ”pelkkään illuusioon” tms. Tarvitaan siis täysin uudenlainen käsitys rahoituskäyttäytymisestä: spekulaatioon perustuvan pörssin toiminta osoittaa selvästi, että uusklassisen taloustieteen oletus rationaalisia valintoja tekevästä, kaiken olennaisen tiedon omaavasta yksilöstä, ei kykene selittämään nykyaikaista taloutta.

Ratkaisevaa ”markkinapsykologian” ymmärtämisen kannalta on, että kenelläkään sijoittajista ei ole tarpeeksi informaatiota, jotta he kykenisivät ennustamaan rahoitusmarkkinoiden kehitystä. Edes suurilla institutionaalisilla sijoittajilla kuten eläkerahastoilla tai investointipankeilla ei ole kovin suurta mahdollisuutta vaikuttaa niin monimutkaisen järjestelmän toimintaan. Sen sijaan rahoitusmarkkinoilla toiminta perustuu jäljittelevään käyttäytymiseen, joka on tulosta kaikkien toimijoiden rakenteellisesta tietovajeesta. ”Osakkeiden lopullinen arvo on tulos ”itseään toteuttavista ennusteista” , ja sillä on vähän tai ei juuri mitään tekemistä osakkeen edustaman todellisen toiminnan taloudellisen arvon kanssa. Sen kommunikoiminen mitä muut pitävät hyvänä sijoitusosakkeena on tärkeämpi kuin se mitä kommunikoidaan”

Tämä käyttäytymistapa, johon spekulaatio muiden toimien ennakointina perustuu, ei siis ole mielivaltaista vääristelyä, vaan se logiikka, jolle koko finanssimarkkinoiden toiminta perustuu. Keskeinen käsite markkinoiden toiminnan ymmärtämisessä on likviditeetti eli osakkeiden rahaksimuutettavuus. Jotta finanssimarkkinoille on mielekästä sijoittaa, täytyy osakkeille olla kullakin hetkellä määritettävissä selkeä hinta, jolla ne ollaan valmiit ostamaan takaisin. Kuitenkin osakkeiden arvo perustuu rahoitusmarkkinoiden toimijoiden arvioihin osakkeen edustaman toiminnan tulevasta tuotosta. Jotta hinta voitaisiin määrittää eli likviditeetti taata, täytyy eri subjektiiviset arviot muuntaa ”objektiiviseksi” jaetuksi arvoksi. Se yhteiskunnallinen rakenne, joka tekee tällaisen viitearvion tuottamisen mahdolliseksi, on markkinat. Markkinat muodostavat yksittäisten sijoittajien arvioista ”yleisen mielipiteen” eli konsensusarvion, josta tulee normi sille, millä hinnalla osakkeita ollaan valmiita ostamaan ja myymään. Tämä konsensus ja luottamus sen jatkuvuuteen takaavat osakkeiden likviditeetin.

Nimenomaan tästä syystä spekulaatio eli osakkeiden hinnan tulevalla kehityksellä keinottelu, on rationaalista toimintaa. Voittoja voi tehdä vain kykenemällä ennakoimaan sitä, miten muut sijoittajat reagoivat eri informaatioon. Juuri sen vuoksi kenelläkään ei myöskään ole ehdotonta valtaa vaikuttaa markkinoiden kehitykseen, vaikka eri toimijoiden tuottaman informaation painoarvo toki vaihtelee. Olennaista on siis, miten muut reagoivat informaatioon, ei se, vastaako informaatio todellisuutta. Marazzi vetää yhteen: ”Rahoitusmarkkinoilla spekulatiivinen käyttäytyminen on rationaalista, koska markkinat ovat itseensä viittaavia. Hinnat ovat kollektiivisen mielipiteen toiminnan ilmaus, yksittäinen sijoittaja ei reagoi informaatioon vaan siihen, miten uskoo muiden sijoittajien toimivan suhteessa tähän informaatioon. Tästä seuraa, että pörssissä noteerattujen osakkeiden arvot viittaavat itseensä eivätkä niiden perustana olevaan taloudelliseen arvoon.”

http://www.nbs.sk/BIATEC/BIA09_05/24_27.PDF